Yleishyödylliset säätiöt tunnetaan anteliaisuudestaan tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi. Säätiöinstituution pitkät perinteet Euroopassa juontuvat antiikista asti, ja yhteiseksi hyväksi on lahjoitettu koko ihmiskunnan historian ajan. Säätiöt tukevat yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointia mutta kuka tukee ja suojelee maailman eri säätiöissä toimivia säätiöläisiä?! Muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset uskoivat jumalien suojelevan eri ihmisryhmiä, ja sittemmin kristillinen perinne sälytti suojelijan tehtävät monilukuisille pyhimyksille. Tarkkojen tieteellisten tutkimusten perusteella pyhimystutkijat ovat päätyneet siihen, että lahjoittamisen kauniin ajatuksen ympärille kiertyviä säätiöläisiä, siis niin mesenaatteja kuin säätiöissä työskenteleviä, suojelee pyhä Nicolaus – joka nykyään Pohjolassa tunnetaan paremmin roolistaan myös joulupukkina.

Mikä mies tämä säätiöläisten, tuo aattoillan lahjojen tuoja, pyhimyskuvastossa kultakimpaleet attribuuttinaan esiintyvä parrakas kaveri oikein on? Joulupukin sukujuuret eivät suinkaan pääty Korvatunturille tai pohjoisnavalle vaan aina antiikin Vähään-Aasiaan asti. Hänen hahmonsa taustalla on 300-luvun alussa elänyt Myran kaupungin piispa Nicolaus, joka tuli tunnetuksi hurskaudestaan ja monista ihmeteoistaan. Hänestä tuli kuolemansa jälkeen yksi kristikunnan rakastetuimmista pyhimyksistä. Joulupukin pyhimyskultti on mainio esimerkki muinaisten pakanallisten, keskiajan kristillisten ja modernien maallisten traditioiden yhteen sulautumisesta.

Keskiaikaisten pyhimystekstien mukaan tuleva pyhimys Nicolaus syntyi 200-luvun lopulla Paterassa, nykyisen Turkin alueella. Hänen vanhempansa olivat varakkaita, mutta ennen muuta syvästi kristillisiä, mikä oli vielä noihin aikoihin varsin poikkeuksellista. Myös nuori Nicolaus osoitti pian hurskautensa: Jo imeväisenä hän paastosi kristillisten määräysten mukaan äitinsä sylissä keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin hänen äitinsä ei yrityksistä huolimatta onnistunut imettämään häntä kuin kerran päivässä. Kieltäymyksiin tottunut Nicolaus varttui iässä ja hurskaudessa. Hänet vihittiin jo 19-vuotiaana papiksi ja luostarin apotiksi. Pian hänet valittiin Myran kaupungin piispaksi. Hän teki jo eläessään useita ihmetekoja, joiden pohjalta häntä alettiin kunnioittaa pyhimyksenä pian kuolemansa jälkeen.

Pyhä Nicolaus on yksi kristikunnan arvostetuimmista ja rakastetuimmista pyhimyksistä. Kuten hyvin monien pyhimysten tapauksessa, Nicolauksen ympärille on vuosisata vuosisadalta lisätty hänen pyhimysauktoriteettiaan korostavia piirteitä. Kristillisen legendan mukaan pyhä Nicolaus heitti henkensä 6. joulukuuta. (Samana päivänä Niilot ja Nikolait viettävät nimipäiväänsä nyky-Suomessa, vaikka Suomessa tuon päivän juhlintaan on viimeiset satakunta vuotta liittynyt aivan muunlaista pyhyyttä.) Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset pitivät Artemiin ja Dianan syntymäpäivänä juuri joulukuun kuudetta ja Nicolauksen yhteys juuri näihin pakanajumaluuksiin on ilmeinen. Artemis ja Diana tunnettiin antiikin aikana mm. naisten synnytysten tai merenkulkijoiden suojelijoina, ja Nicolaukselle annettiin myöhemmin keskiajalla luontevasti juuri nämä tehtävät.

Pyhä Nicolaus on kuitenkin hyvin monien muidenkin tahojen suojeluspyhimys. Koululaiset ja opiskelijat pitävät häntä omana suojelijanaan erityisen makaaberin tarinan pohjalta. Keskiaikaisen legendan mukaan kolme työnhaussa kierrellyttä opiskelijaa joutui erään teurastajan vangiksi. Tällä oli heille käyttöä, joskaan se ei vastannut heidän koulutustaan: teurastaja halusi tehdä opiskelijoista makkaraa ja myydä sitä hyvään hintaan. Hän oli jo paloitellut poloiset opiskelijat, kun pyhä Nicolaus ilmestyi paikalle, herätti heidät henkiin ja pelasti heidät ilkeän makkarantekijän armoilta. Opiskelijat ja teinit pitivät Nicolausta suojelijanaan, ja hänestä tuli esimerkiksi keskiaikaisen Pariisin yliopiston nimikkopyhimys.

Opiskelijoiden ohella muiden muassa naimaikäiset neitoset ja synnyttävät naiset, merenkulkijat ja matkustavaiset, vangit ja teloittajat, lihakauppiaat ja viinanpolttajat ovat pitäneet Nicolausta suojeluspyhimyksenään, ja Venäjällä häntä on kunnioitettu peräti kansallispyhimyksenä. 1800- ja 1900-lukujen mittaan hänen kulttinsa sai uuden, elinvoimaisen ilmenemismuodon ja uusia ystäviä, kun häntä alettiin kunnioittaa joulupukkina.

Jo keskiajalla pyhän Nicolauksen päivää, kuudetta joulukuuta, juhlittiin riehakkaasti. Tavallisten kirkollisten menojen lisäksi opiskelijat järjestivät pyhimyksensä kunniaksi soihtukulkueen, kuten suomalaisopiskelijat tekevät edelleen Nicolauksen juhlapäivänä Suomen itsenäisyyspäivänä. Traditio on siis vuosisatoja Suomen itsenäisyyttä vanhempi. Samana päivänä alkoi keskiaikaisissa opinahjoissa myös yli joulun kestänyt karnevaaliaika, jolloin joku lapsista tai nuorista valittiin piispaksi. Valittu eli hetken herroiksi, antoi lahjoja ja hallitsi muita, myös aikuisia, kuten nykyisinkin joulun aikaan tuntuu olevan laita. Juhlan sattuminen sydäntalven seutuun liitti sen helposti myös vanhoihin pakanallisiin talvijuhliin, kuten Saturnuksen kunniaksi vietettyyn muinaisroomalaiseen juhlaan saturnaliaan ja kekriin.

Pyhän Nicolauksen legendan tunnetuimpiin kohtiin kuuluu kertomus siitä, kuinka hän pelasti lahjoillaan kolme köyhää neitoa. Näiden perhe oli niin köyhä, että tytöille ei ollut varaa maksaa myötäjäisiä. Kun avioliitto oli tyttöjen isän mielestä näin ollen pois laskuista, isä – jokseenkin ristiriitaisesti – kaavaili tytöille raskain sydämin uraa maailman vanhimman ammatin saralla. Nicolaus sai kuulla prostituution uhkaavan viattomia tyttörukkia ja päätti pelastaa heidät. Kolmena peräkkäisenä yönä hän kävi salaa perheen talolla lahjoittamassa kullekin neidoista kultakimpaleen. Joidenkin tarinoiden mukaan hän olisi viskannut lahjansa ikkunasta, mutta toiset kertovat hänen kavunneen talon katolle ja pudottaneen kultakimpaleet savupiipusta. Yhtä kaikki tytöt pääsivät hyviin naimisiin. Nicolauksesta tuli perinteinen lahjojen tuoja, ja hänet esitetään usein kirkkotaiteessa attribuuttinaan kolme kultakimpaletta.

Pyhän Nicolauksen juhlinnassa lahjojen antamisella on ollut historiallisesti suuri symbolinen merkitys. Pyhimyksen toimintaa jäljitellen lapsille annettiin jotakin pientä ja vähäosaisille jotakin välttämätöntä, useimmiten ruokaa ja juomaa. Lahjojen antaminen liittyi alkujaan juuri Nicolauksen päivään, kuudenteen joulukuuta. Reformaation merkeissä talvisydämen ylenmääräinen juhlinta haluttiin Pohjolassa kuitenkin yhdistää jouluun – etenkin, kun protestanttinen oppi ei tunnustanut Nicolausta tai muita katolisia pyhimyksiä. Näin myös lahjojen antaminen siirtyi Pohjois-Euroopassa jouluun. Kun joulu muokkautui samalla hiljalleen yhä enemmän perhejuhlaksi, myös aikuiset alkoivat antaa lahjoja toisilleen. Samalla lahjojen luonne muuttui nykyiseen suuntaan: ne edustivat jotakin ei-arkipäiväistä. Niiden tehtävänä oli tarjota kristillisessä mielessä silmäys tuonpuoleiseen ja tarjota ajatuksissa esimakua paratiisista, hyvästä tahdosta ihmisten kesken. Kenties nykyäänkin jouluaaton lahjavuoret ja säätiöiden ympäri vuoden jakamat apurahat ja palkinnot edustavat hetken ajan modernin ihmisen maan päälle laskeutunutta paratiisia – vastikkeetonta tukea.

Suomalaisten tapa nimittää aattoillan vierasta pukiksi periytynee vanhasta suomalaisesta perinteestä, jonka mukaan pelottavan oloinen nuuttipukki kierteli joulun jälkeen pyhän Knutin päivän tienoilla tuohinaamio kasvoillaan ja pukinsarvet päässään talosta taloon pyytämässä joulunajasta jäljelle jääneitä ruoantähteitä. Myös Nicolauksen mukana hänen matkoillaan on jo varhain kulkenut seuralainen – pelottava Krampus, Knecht Ruprecht, nuuttipukki, Musta Pekka tai paholainen. Pyhä Nicolaus tai joulupukki palkitsee hyviä, ja pahat taas saavat palkkansa paholaisen käsittelyssä. Itse asiassa joulussa näkyvät lahjakkuuden paradoksaaliset januksenkasvot: lahjakkaille annetaan lisää, kun taas vähälahjaiset eivät saa mitään. Tässäpä säätiöläisilläkin ikiaikainen pulma!

Nicolaus vaikutti pyhäinjäännöstensä välityksellä kuolemansa jälkeen tekemällä lukemattomia ihmeitä. Hänen ansiostaan rammat alkoivat kävellä, sokeat saivat näkönsä, riivatut vapautuivat vaivoistaan ja vaaroihin joutuneet pelastuivat. Lisäksi niin keskiaikaisten legendojen pyhällä Nicolauksella kuin modernilla joulupukillakin on ilmeisen hyvä psykologinen silmä: hän tietää tarkoin, mitä kukin on vailla, ja jakaa lahjojaan tarvitseville, jokaiselle ansionsa mukaan. Nicolauksen tiedetään myös parantaneen useita henkisistä vaivoista kärsineitä. Kaikkiaan pyhälle Nicolaukselle vihittiin keskiajan mittaan yksinomaan Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa ainakin 2 200 kirkkoa ja kappelia.

Jouluaaton odotettu vieras sulauttaa pakanalliset, keskiajan kristilliset ja modernit maalliset traditiot yhteen. Joululahjat ja pyyteetön antamisen ajatus ovat säilyneet muutosten halki. Aattona annetut paketit ovat muistoja vuosituhansien takaisista Artemiille ja Dianalle annetuista uhreista tai hämyisistä keskiaikaisista kirkoista, joissa pyhän Nicolauksen alttarille annettiin hurskain mielin votiivilahjoja. Myöskään antamisen mentaliteetti ei liene muuttunut sen paremmin aattona kuin säätiöiden apurahojen jakotilaisuuksissa. Kuten aikanaan pakanajumaluuksille tai kristilliselle pyhimykselle myös nykyään joululahjat ja apurahat annetaan do ut des -ajatuksella: annan, jotta antaisit. Apurahojen antaja kun odottaa vastalahjaksi läpivietyjä hankkeita ja niiden välityksellä parempaa maailmaa.

Artikkeli perustuu dosentti Tuomas Heikkilän artikkeliin Joulun odotetuin vieras Duodecimissa 23/2006.