Säätiöt haluavat tukea apurahansaajia viestimään hankkeistaan myös yleistajuisesti, vaikka se ei kartuta tieteellisiä julkaisupisteitä.

Tiedekeskustelussa on pitkästä aikaa pohdittu virkistävästi myös sisältöjä pelkän rahapulasta valittelun sijaan – tai ainakin sen ohella. Keskustelun näkökulma on kylläkin välineellinen, koska pääteemana on ollut tutkimustulosten julkaiseminen, niiden vertailu, vaikuttavuus ja bibliometriikka. Näiden mittailu taas jo liittyykin ennen muuta tutkimusrahoituksen jakamiseen…

Julkaisu- ja rahoituskilpakenttien haastaja, monipuolinen tiedeviestintä, on kimurantti laji, jonka edistäminen on kaikkien asia. Suomen merkittävimpiin tiedemiehiin lukeutunut nobelisti A. I. Virtanen totesi jo 1953, että poliitikot tekisivät kyllä oikeita päätöksiä, jos tutkijat vain saisivat heidät ymmärtämään, minkälaisia mahdollisuuksia tieteellisen tutkimuksen edistäminen voisi tarjota maan tuotanto- ja talouselämälle.

Maailmassa ilmestyy vuosittain noin kaksi miljoonaa tieteellistä artikkelia. Lähes puolella niistä on arvioitu olevan alle viisi lukijaa: tutkija itse ja tekstin editoijat. Tieteellisen toiminnan tärkeimpänä lähtökohtana ei enää 2010-luvulla voi olla vain sisäpiirille suunnattu julkaisu, vaan monipuolinen ja avoin tieteellinen keskustelu. Keskustelun tahti on kuitenkin liian hidas, jos se perustuu etupäässä harvakseltaan ilmestyviin fakkijournaaleihin. Yhteiskunnan kehityksen kannalta on oleellista, että tutkijoiden tulokset saadaan rivakasti akateemisesta maailmasta myös ulos, julkiseen keskusteluun, päätöksentekoon ja opiksi meille kaikille. Tiedeartikkeleilla ei muuteta maailmaa, mutta tulosten viestimisellä kyllä.

Tietotulvaan hukkuvia toimittajia ei voi jättää kamppailemaan yksin oleellisen ja tärkeän seulomisessa. Tutkijoiden täytyy itse osata kertoa tekemisistään ja tuloksistaan pätevästi. Nykyiset tutkimuksen rahoitusmallit eivät kuitenkaan kannusta riittävästi tutkijan viestintätaitojen kehittämiseen. Monelle tutkijalle oman hankkeen popularisoinnin tukkeena on yliopiston palkitsemisjärjestelmä: julkaisu tieteellisessä lehdessä saa monikymmenkertaisesti enemmän pisteitä kuin yleistajuinen kirjoitus.

Apurahasäätiöissä on yritetty osaltaan kannustaa tieteentekijöitä kehittämään viestintäänsä esimerkiksi suuntaamalla rahoitusta myös popularisointiin ja palkitsemalla ansioituneita yleistajuistajia. Tänä keväänä säätiöt ovat ottaneet askeleen pidemmälle ja järjestäneet rahoittamilleen tutkijoille omaa tiedeviestinnän koulutusta. Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan jäsensäätiöt järjestivät helmikuussa koulutusta, joka opetti stipendiaateille tiedeviestinnän taitoja eri näkökulmista.

Koulutuksessa apurahansaajat harjoittelivat, keskustelivat ja kuulivat asiantuntijoiden näkemyksiä vaikuttavasta viestinnästä. Peruskysymyksiin etsittiin ja saatiin vastauksia: mitä omasta työstä kannattaa kertoa ja kenelle? Miten saan viestini julki ja mahdollisimman oikein? Kuinka toimia mediaväen kanssa ja erityisesti haastattelutilanteessa?

Koulutettavat kiittelivät vuolaasti intensiivisenä mutta inspiroivana pitämäänsä viestintäpäivää. He kokivat saaneensa käytännön avaimia oman tutkimuksensa yleistajuiseen esittelemiseen ja monipuoliseen hankeviestintään. Päivän konkreettiset opit madalsivat kynnystä viestimiseen ja helpottivat maallikoihin suhtautumista: ”Milloin muulloin sitä voi hioa omaa esiintymistään samalla tavalla ’turvallisessa’ ympäristössä?!”

Erityisen hyvänä koulutettavat pitivät monenkirjavaa osallistujajoukkoa: ”Oli mahtavaa, että koulutuksessa oli porukkaa eri aloilta, jolloin omassa esittelyssään ei voinutkaan turvautua erityissanastoon. Se muistutti siitä, miten asioista pitää viestittää ulospäin.” Ulospäin suuntautuminen korostui myös ympäristöntutkijoille pidetyssä Koneen Säätiön sekä Maj ja Tor Nesslingin Säätiön #tutkijavaikuta -koulutuksessa.

Viestintäkynnyksen madaltumista voikin pitää apurahansaajien viestintäkoulutuksen yksinkertaisena mutta tärkeänä tuloksena. ”Itse koen saaneeni intoa, tahtoa ja rohkeutta. Siitähän kaikki oikeastaan on kiinni.”, kiteytti yksi koulutetuista. Haaste ei ole helppo nykymaailmassa, jossa söpöt kissavideot houkuttelevat klikkauksia mitään uutisotsikkoa enemmän.

Säätiöiden näkökulmasta viestintäkoulutuksen tarjoaminen apurahansaajille on keino tehostaa niin tutkimuksen popularisointia kuin säätiön rahoituksen vaikuttavuutta. Kun apurahansaajat osaavat viestiä tuloksistaan paremmin, se hyödyttää yhteiskuntaa, mediaa, tiedettä itseään ja myös hanketta tukeneen säätiön tarkoituksen toteuttamista. Monissa säätiöissä pohditaan nyt, pitäisikö tuettavia tutkijoita jopa vaatia viestimään tutkimuksestaan ja tuloksistaan muuallakin kuin tiedeyhteisön sisällä.

Jatkotoimenpiteiden paikkana on pidettävä myös erään viestintäkoulutettavan kommenttia: ”Oli mielenkiintoista tavata eri alojen tutkijoita ja miettiä, mitä yhteistä meillä voisi olla tutkimuksen saralla.” Jos tutkijat eivät tunne kohtaavansa muiden alojen edustajia, kohtaamispaikkoja on ruvettava tarjoamaan. Jos ilmeisin tutkijoiden treffipaikka, yliopisto, on liian suuri yksikkö spontaaneihin kohtaamisiin, säätiöt voisivat ottaa kopin ja ruveta keksimään omia tapoja esitellä tutkijoita toisilleen!

Ajankohtaisia näkökulmia tiedeviestinnästä ja tieteenalojen kohtaamisista mm.:

Erkki Karvonen, ”Nykyinen rahoitusmalli ei rohkaise tutkijoita yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen”. Tutkimuslaitosuudistus-blogi, http://vnk.fi/blogikirjoitus-karvonen.

Arto Mustajoki, ”Tieteen mittaamista humboldtilaisessa hengessä”. Tieteessä tapahtuu 1/2015, http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/49427/14599.

Petro Poutanen, ”Itseään mittaava tutkija: Mitä ei voi mitata, sitä ei voi kehittää?” Tiedetoimittaja 4/2014, http://www.tiedetoimittajat.fi/itseaan-mittaava-tutkija-mita-ei-voi-mitata-sita-ei-voi-kehittaa/. Ks. myös http://blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/.

Koneen Säätiön Rohkeus-blogi, https://rohkeuskoneensaatio.wordpress.com ja https://rohkeuskoneensaatio.wordpress.com/2015/02/12/mahdollisuuksia-yhteisotieteelle/.

Nesslingin Säätiön blogi, http://www.nessling.fi/tiedote/nesslingin-saatio-on-tutkijoiden-aanitorvi/.

Samu Mäntyniemi, ”Tieteen ei tarvitse tuottaa sensaatioita”. Mielipidekirjoitus, Helsingin Sanomat 13.3.2015, http://www.hs.fi/mielipide/a1426138322159.