”Kun alkaa perehtyä säätiökenttään, pinnan alta paljastuu aivan muuta kuin olettaisi.” Kansantaloustieteen professori Matti Virén on tehnyt syväsukelluksen säätiöiden ytimiin viimeisimmässä tutkimushankkeessaan. Hän on parin vuoden aikana kartoittanut yleishyödyllisten yhteisöjen, siis säätiöiden ja yhdistysten, toimintaa ja asemaa Suomessa.

”Kun alkaa perehtyä säätiökenttään, pinnan alta paljastuu aivan muuta kuin olettaisi.” Kansantaloustieteen professori Matti Virén on tehnyt syväsukelluksen säätiöiden ytimiin viimeisimmässä tutkimushankkeessaan. Hän on parin vuoden aikana kartoittanut yleishyödyllisten yhteisöjen, siis säätiöiden ja yhdistysten, toimintaa ja asemaa Suomessa.

Verotukseen ja säästämiseen erikoistuneen Matti Virénin mielestä kolmas sektori muodostaa omituisen kuvion nimenomaan verotuksen näkökulmasta. Tutkijalle – ja verottajalle – säätiöt yksinään eivät ole kiinnostavia, vaan kolmas sektori kokonaisuutena, eli kaikki mikä jää julkisen ja yksityisen väliin.

”Lukumääräisestihän säätiöitä ei ole paljon. Yhdistyspuoli on säätiökenttää huikeasti suurempi. Silti säätiöistä kirjoitetaan ja kohutaan hirveästi enemmän suhteessa yhdistyksiin ja niiden talouteen. Tämä herätti mielessäni kysymyksen, miten hyvä käsitys ja tiedot meillä oikeastaan on koko kolmannesta sektorista. Ja hups, kävi ilmi, että kokonaiskuvamme tästä yleishyödyllisestä toimialasta on aivan muotopuoli.”

Eniten kansantaloustieteen professoria tutkimuksessaan yllätti, että kolmas sektori toimintaympäristöineen on niin heterogeeninen ja sirpaleinen. Yhdistysten taloudenpitoa ei tunne kukaan, vielä vähemmän ammattiliittojen sielunelämää. Hyvin harvalla tuntuu olevan alasta tarkkaa käsitystä tai tutkittuihin tosiseikkoihin perustuvia tietoja – mielipiteitä sitäkin enemmän.

”Monilla itseään asiantuntijoinakin pitävillä on väärä käsitys esimerkiksi siitä, että meillä olisi verolaissa erilliset säädökset säätiöistä. Se ei pidä paikkaansa. Tästä seuraa muun muassa se, että jos verokohtelua säätiöitä kohtaan muutetaan, saman pitää tulla voimaan myös yhdistyksissä.” Epäjohdonmukainen ja epätasa-arvoinen verokohtelu kummeksuttaa tutkijaa.

Suomalaisessa verokohtelussa hämmästyttää, että yritykset saavat lahjoituksistaan verohelpotuksen, mutta yksityishenkilöt eivät. ”Pitääkö kansalaisten siis perustaa jokin yhteisö voidakseen lahjoittaa mahdollisimman ”hyödyllisesti”?!” Virén kysyy. ”Samanlainen verokohtelu kaikille”, kuuluu professori Virénin maksiimi.

Säätiötutkimuksen kuluessa myös kansainvälisten vertailujen tulokset tulivat jonkinlaisena yllätyksenä. Se, että säätiöt ovat kaikkialla verovapaita, oli toki tiedossa. Sen sijaan lahjoittamiseen kannustetaan muissa maissa huikeasti Suomea paremmin. ”Suomi on aika erikoinen tapaus tässä suhteessa. Jos meillä on euroalueella yhteiset pelisäännöt kaikessa muussakin, niin miten ei tässä?”

Kansainvälisen kanssakäymisen kannalta ei ole eduksi, että Suomi poikkeaa muiden maiden lahjoittamiskäytännöistä. ”Verokertymällehän tämän muuttaminen ei olisi ongelma: valtio ei menettäisi käytännössä mitään. Päinvastoin saatavaan hyötyyn verrattuna, kun ihmiset motivoituisivat lahjoittamaan lisää.”

Miksi veroasiantuntijana tunnetuksi tullut professori ylipäätään ryhtyi tutkimaan säätiöitä? ”Olen ollut koko tutkijanurani kiinnostunut säästämiskäyttäytymisestä, siis miksi ihmiset säästävät ja mitä kansantaloudellisia vaikutuksia yksityishenkilöiden säästämisellä on. Säätiöiden tutkiminen oli kiinnostavaa, koska säätiöt ovat potentiaalisesti erittäin tärkeitä säästämiskäyttäytymisen laajempien ilmiöiden ymmärtämisessä. Säätiölle lahjoittaessaan yksityishenkilö antaa säästämisensä tulokset yhteiskunnan hyödyksi.”

Nuorena tutkijana Virén sai itsekin apurahoja tutkimuksilleen, tyypillisesti taloustiedettä tukevilta säätiöiltä. Säätiöiden tärkeänä arvona Virén pitää niiden tuomaa moniäänisyyttä. Kun tutkimusta rahoittavia säätiöitä on niin monia, voidaan olla varmoja, että hyvät hankkeet saavat rahoituksensa vaikeinakin aikoina.

Tiederahoittamisen monopolisoiminen olisi Matti Virénistä järjetön idea, ja jo Suomen Akatemian yhden luukun mallissa on hänestä heikkoutensa. ”Väärin asetetut painopisteet, tieteenalojen epäterve kilpailu, tiedepolitiikan lehmänkaupat ja jääviysongelmat ovat tiederahoituksen suurimmat peikot. Niitä torjutaan parhaiten sillä, että arvioitsijoita ja päätöksentekijöitä on useita. Silloin yhden hämärähommat eivät kaada satojen muiden hyvää työtä. Ja tämä koskee tietysti muutakin kuin vain tiederahoitusta.”

Professorin lähitulevaisuuden tutkimussuunnitelmissa säätiöt eivät korostu, koska työlistalla odottavat luvatut artikkelit pankkien stressitesteistä. Maailmantalouden, Suomen ja kolmannen sektorin kysymysten kasautuessa harteille Matti Virén rentoutuu ikiaikaisella suomalaismiesten konstilla. ”Olen erittäin hyvä pilkekoneen käyttäjä”, Virén kehaisee. ”Viikonlopun aikana syntyy parhaimmillaan 20 mottia klapeja. Noh, valtava vuori joka tapauksessa.” Klapivuoren kasvaessa tutkimusongelmat pienenevät – siinäpä kansantaloudellinen laskukaava.