Tutkijoiden muuttovirrat vievät voimistuvassa määrin Suomesta ulkomaille, erityisesti Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, Iso-Britanniaan ja Saksaan. Havainnon esittelivät professori Kai Lindström ja Suomen Akatemian erikoistutkija Timo Kolu artikkelissaan ”Kansainvälistymistä vai aivovientiä?” (Acatiimi 4/2018).

Selvityksessä eroteltiin Suomen kansalaiset ulkomaiden kansalaisista ja havaittiin, että nouseva trendi ei oikeastaan koske Suomen kansalaisia. Heidän osaltaan muuttotappio on tosin jatkuvaa mutta verraten vähäistä (keskimäärin 75 henkilöä vuodessa). Sen sijaan viimeisen viiden vuoden aikana nimenomaan ulkomaisten tutkijoiden lähtömuutto Suomesta on voimakkaasti kasvanut ja tulomuutto Suomeen kääntynyt loivaan laskuun. Euroopan ulkopuolisille tutkijoille asetettujen lukukausimaksujen vaikutukset eivät tuloksissa vielä näy. Mistä tämä ”ulkomaalaisten hiipuva kiinnostus Suomeen” johtuu, jää arvailujen varaan.

Aivovuodon pohtiminen osui omalle tontilleni, sillä Säätiöiden post doc -pooli on kahdeksan toimintavuotensa aikana lähettänyt Suomesta jo miltei 500 tohtoria ulkomaille. Pooliin kuuluvat kaksitoista säätiötä käyttävät 3,2 miljoonaa euroa vuodessa auttaakseen nuoria tutkijoita toteuttamaan post doc -vaiheen tutkimuksensa ulkomaisessa yliopistossa. Myös poolissa näkyy yllä mainittujen maiden vetovoima, Yhdysvaltojen vielä korostuneemmin kuin Suomen Akatemian kokonaiskatsauksessa. Säätiöiden post doc -poolissa hakijoita ei jaotella kansalaisuuden mukaan; olennaista on, että tutkimushanke on korkeatasoinen ja että sen voi myös nähdä hyödyttävän Suomen tiedettä.

Negatiivisten, pois työntävien tekijöiden sijaan on hyvä pohtia vetovoimatekijöitä. Luonnollista on olettaa, että tutkijat jatkuvasti hakeutuvat parempiin tutkimusympäristöihin. On lisäksi havaittava, että varsinkin nuorten tutkijoiden kohdalla tutkijanura suorastaan edellyttää tutkimusympäristön vaihdoksia. Etevät tutkijat kilpailevat keskenään tutkijanpaikoista, ja tutkimuslaitokset pyrkivät kilvan houkuttelemaan eteviä tutkijoita. Karusellit pyörivät, väki niissä vaihtuu parin vuoden välein. Ulkomaille meno, kansainväliset kokemukset ja verkostot ovat välttämättömiä edellytyksiä laadukkaalle tieteelle Suomessa. Näin asian näkevät myös suomalaiset säätiöt, jotka ovat päättäneet jatkaa post doc -poolia uudella kolmivuotiskaudella 2019–2021.

Säätiöiden post doc -pooli teki keväällä 2018 kyselyn apurahansaajiensa keskuudessa. Vastauksissa korostettiin ulkomaisen tutkimusjakson perustavaa laatua olevaa antia ja merkitystä henkilökohtaiselle tutkijanuralle. Suuri osa tutkijoista oli palannut Suomeen, osa siirtynyt toiseen ulkomaiseen yliopistoon. Usea toi esiin huolen, osataanko Suomessa riittävästi arvostaa ja hyödyntää sitä kokemusta ja niitä taitoja, tietoja ja verkostoja, joita tutkijoille on toisenlaisissa opetus- ja tutkimusympäristöissä karttunut.

Olennaista olisikin pohtia keinoja ja pyrkiä luomaan välineitä, joiden avulla ulkomailta tulevat tutkijat ja heidän perheensä – olkootpa he Suomen tai jonkin muun maan kansalaisia – onnistutaan integroimaan Suomeen. Kansallisena kysymyksenä voi pitää, miten Suomessa peruskoulutuksensa saaneet, maailmalla etenevät tutkijat saadaan jatkossakin hyödyttämään Suomen tiedejärjestelmää ja kenties kiinnittymään uudestaan Suomeen. Eino Leino ilmaisi tämän toiveen runossaan ’Lapin kesä’ (1902) näin:

Tutkijoiden muuttovirrat vievät voimistuvassa määrin Suomesta ulkomaille, erityisesti Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, Iso-Britanniaan ja Saksaan. Havainnon esittelivät professori Kai Lindström ja Suomen Akatemian erikoistutkija Timo Kolu artikkelissaan ”Kansainvälistymistä vai aivovientiä?” (Acatiimi 4/2018).

Selvityksessä eroteltiin Suomen kansalaiset ulkomaiden kansalaisista ja havaittiin, että nouseva trendi ei oikeastaan koske Suomen kansalaisia. Heidän osaltaan muuttotappio on tosin jatkuvaa mutta verraten vähäistä (keskimäärin 75 henkilöä vuodessa). Sen sijaan viimeisen viiden vuoden aikana nimenomaan ulkomaisten tutkijoiden lähtömuutto Suomesta on voimakkaasti kasvanut ja tulomuutto Suomeen kääntynyt loivaan laskuun. Euroopan ulkopuolisille tutkijoille asetettujen lukukausimaksujen vaikutukset eivät tuloksissa vielä näy. Mistä tämä ”ulkomaalaisten hiipuva kiinnostus Suomeen” johtuu, jää arvailujen varaan.

Aivovuodon pohtiminen osui omalle tontilleni, sillä Säätiöiden post doc -pooli on kahdeksan toimintavuotensa aikana lähettänyt Suomesta jo miltei 500 tohtoria ulkomaille. Pooliin kuuluvat kaksitoista säätiötä käyttävät 3,2 miljoonaa euroa vuodessa auttaakseen nuoria tutkijoita toteuttamaan post doc -vaiheen tutkimuksensa ulkomaisessa yliopistossa. Myös poolissa näkyy yllä mainittujen maiden vetovoima, Yhdysvaltojen vielä korostuneemmin kuin Suomen Akatemian kokonaiskatsauksessa. Säätiöiden post doc -poolissa hakijoita ei jaotella kansalaisuuden mukaan; olennaista on, että tutkimushanke on korkeatasoinen ja että sen voi myös nähdä hyödyttävän Suomen tiedettä.

Negatiivisten, pois työntävien tekijöiden sijaan on hyvä pohtia vetovoimatekijöitä. Luonnollista on olettaa, että tutkijat jatkuvasti hakeutuvat parempiin tutkimusympäristöihin. On lisäksi havaittava, että varsinkin nuorten tutkijoiden kohdalla tutkijanura suorastaan edellyttää tutkimusympäristön vaihdoksia. Etevät tutkijat kilpailevat keskenään tutkijanpaikoista, ja tutkimuslaitokset pyrkivät kilvan houkuttelemaan eteviä tutkijoita. Karusellit pyörivät, väki niissä vaihtuu parin vuoden välein. Ulkomaille meno, kansainväliset kokemukset ja verkostot ovat välttämättömiä edellytyksiä laadukkaalle tieteelle Suomessa. Näin asian näkevät myös suomalaiset säätiöt, jotka ovat päättäneet jatkaa post doc -poolia uudella kolmivuotiskaudella 2019–2021.

Säätiöiden post doc -pooli teki keväällä 2018 kyselyn apurahansaajiensa keskuudessa. Vastauksissa korostettiin ulkomaisen tutkimusjakson perustavaa laatua olevaa antia ja merkitystä henkilökohtaiselle tutkijanuralle. Suuri osa tutkijoista oli palannut Suomeen, osa siirtynyt toiseen ulkomaiseen yliopistoon. Usea toi esiin huolen, osataanko Suomessa riittävästi arvostaa ja hyödyntää sitä kokemusta ja niitä taitoja, tietoja ja verkostoja, joita tutkijoille on toisenlaisissa opetus- ja tutkimusympäristöissä karttunut.

Olennaista olisikin pohtia keinoja ja pyrkiä luomaan välineitä, joiden avulla ulkomailta tulevat tutkijat ja heidän perheensä – olkootpa he Suomen tai jonkin muun maan kansalaisia – onnistutaan integroimaan Suomeen. Kansallisena kysymyksenä voi pitää, miten Suomessa peruskoulutuksensa saaneet, maailmalla etenevät tutkijat saadaan jatkossakin hyödyttämään Suomen tiedejärjestelmää ja kenties kiinnittymään uudestaan Suomeen. Eino Leino ilmaisi tämän toiveen runossaan ’Lapin kesä’ (1902) näin:

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!