Taiteen rahoittajat aiheuttavat itselleen ongelmia tekemällä työnsä hyvin. Miten tämän kierteen voisi rahoittaa kestävällä tavalla? Keskitä tekemisiäsi ja kerro, mitä ja miksi teet.

Mitä taiteen ja kulttuurin rahoitus oikeastaan tarkoittaa rahoittajan näkökulmasta? Tiukka kiteytys: annamme Suomen taitavimmille ihmisille rahaa, jolla he voivat luoda itselleen edellytykset ja aikaa tehdä taidetta. Ongelmaksi tämä kaunis ja hyvä asia muuttuu, kun nämä lahjakkuudet eivät työnsä tehtyään häviä minnekään, vaan kehittävät uusia ideoita, joille toivovat taas uutta rahoitusta! Taiteen rahoittajat aiheuttavat siis itselleen ongelmia tekemällä työnsä hyvin. Miten tämän kierteen voisi rahoittaa kestävällä tavalla?

Rahoittaja pyrkii optimoimaan käytettävissään olevia kokonaisvaroja. Julkiselle vallalle syntyy vaikeuksia, kun samalla on annettava merkityksiä hyvinkin laajoille asioille ja ilmiöille sekä pyrittävä toimimaan mahdollisimman tasapuolisesti ja jopa välineelliset vaikutukset huomioiden. Yksityisissä säätiöissä rahanjakoa eivät ohjaa poliittiset intohimot, mutta ongelmaksi nousevat valinnanvaikeus ja kriteerien määrittely. Miten tehdä valintoja? Mitä enemmän on rahoitettavia aloja, ihmisiä, ilmiöitä, sen pienemmiksi puroiksi rahavirrat jakautuvat. Monen mielestä tämä on ongelman ydin: rahoituksen silpominen vähentää taiteen vapautta.

Realistisena perusoletuksena on, että kukaan ei voi onnistua taiteen ja kulttuurin rahoituksessa täydellisesti. Myöskään kentän tyytyväistä hiljaisuutta on turha odottaa. On kuitenkin muutamia yhteisiä nimittäjiä, jotka tuntuvat kaikkialla kaikkien mielestä liittyvään hyvään taide- ja kulttuurirahoitukseen.

Hyvän rahan ominaisuuksia

Tärkein kulttuurirahoituksen piirre on moninaisuus. Vaikka monelta taholta anominen tuntuu hakijasta rasittavalta, se on tärkein edellytys monipuoliselle ja -arvoiselle kulttuurikentälle. Vain monen luukun järjestelmä takaa monenlaisille hankkeille menestymisen mahdollisuudet. Pahimmillaan sirpaleiseksi kritisoitu rahoitushimmeli sisältää suuren koneiston ja paljon ajattelua, joka silti tuottaa pitkälti samoja tukia ja tuloksia.

Ikuisuuskysymykseksi tuomittu ”pitääkö antaa harvalle paljon vai usealle vähän” alkaa yhä useammin saada täsmällisiä vastauksia. Kentältä kuuluu vahvasti ääni, jonka mukaan rahoittajat saisivat olla valinnoissaan rohkeampia ja antaa siis harvemmille enemmän rahaa. Silläkin uhalla, että tyytymättömien joukko kasvaa. Toistaiseksi missään ei ole keksitty pitävää määritelmää kulttuurin vaikuttavuudelle ja sen mittaamiselle mutta yrityksiä jatketaan.

Lisää rahaa jakoon, kuuluu ei ehkä kovin yllättävä toive kulttuurintekijöiden joukosta. Toive kohdistuu niin julkiseen kuin yksityiseen rahaan. Rahoittajien roolit ovatkin tärkeitä, kun pohditaan ”hyviä rahanjakotapoja”. Perinteisesti ajatellaan, että yksityiset säätiöt pystyvät tekemään rohkeampia avauksia ja räväkämpiä, joskin lyhytkestoisia rahoituspäätöksiä, joita voidaan sitten kokeiluiden ja vakiinnuttamisen jälkeen jatkorahoittaa julkisin varoin. Tapa on ollut hyvä niin kauan kuin rahaa on ollut jaettavaksi, mutta nyt kun rahamäärät tyrehtyvät, on muutoksen aika.

Fokusoi, profiloi ja artikuloi

Säätiöille ja rahastoille kohdistuu painetta pidempiaikaisempaan ja pysyvämpään rahoitukseen. Hakemusmäärät kasvavat vuosittain tietyillä aloilla jo yli 10 prosenttia, joten fokusoiminen on välttämätöntä. Kaikkien ei kannata rahoittaa vähän kaikkea. Profilointi ja profiloituminen ovatkin aikaansa seuraavan säätiön juttu. Tässä auttaisi yksinkertainen parannus: säätiön pitää tarkistaa, että sen oma arvopohja ja rahoituspäätösten kriteerit on selkeästi kerrottu kaikessa sen viestinnässä.

Julkisen ja yksityisen kulttuurirahoituksen piirteitä tutkineen Riitta Heinämaan mukaan olisi viisautta keskittää säätiön avustukset muutamaan tukimuotoon ja porrastaa hakuja tukisumman mukaan. Tärkeätä olisi elää ajassa myös hakijan organisoitumismuodon suhteen. Yksityishenkilö ei enää pitkään aikaan ole ollut tärkein rahoituksen hakija kulttuurin kentillä, vaan tekijät toimivat mitä erilaisimmissa muodoissa esimerkiksi yhdistyksinä, osuuskuntina, osakeyhtiöinä, säätiöinä ja kevytyrittäjinä. Yhteisömuoto ei vähennä tekijän yleishyödyllisiä pyrkimyksiä saati taiteellista tasoa – tähän rahoittajien on pystyttävä reagoimaan.

Kukaan ei täsmälleen tiedä, mikä kulttuurirahoituksessa muuttuu ja millä nopeudella. Varmaa on se, että myöntöprosessiin tarvitaan yhteistä keskustelua kaikkien osapuolten kesken. Siihenkin kannattaa varautua, ettei ilman pahaa mieltä ja ryhdikkyyttä päästä eteenpäin.

Lopulta jää enää kysymys, miksi taidetta ja kulttuuria oikeastaan tuetaan. Vaikka oikeata vastausta ei heti tuntuisi löytyvän, ehkä silti ollaan oikeilla jäljillä. Lopullinen ratkaisu kun saattaa olla sama kuin keino päästä eteenpäin: avoin ja kaikkia kuunteleva keskustelu.

Riitta Heinämaan kolme vinkkiä säätiöiden kulttuurirahoituksen kehittämiseen

1. Kehitä säätiön viestintää ja toiminnan yhteisöllisyyttä. Tavoitteena on tuoda selkeämmin esiin perustajan tahtoa ja säätiön omia arvoja. Rakenna omaa yhteisöä, toteuta omaa ohjelmaa, jaa harkittuja hyvin kohdennettuja palkintoja.
2. Päätä säätiösi profiili: onko säätiön apurahatoiminta osa omaa muuta toimintaa? Oletko pro-aktiivinen vai reaktiivinen? Löytyisikö kumppanuuksien kautta uusia vaikuttavampia toimintatapoja?
3. Rajaa, älä tee vähän kaikkea. Keskitä tukimuodot muutamaan. Laaja-alaisen toiminnan rajaaminen strategisille tietyille toiminta-alueille kannattaa.

Kirjoitus perustuu Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan 15.5.2017 järjestämän kulttuurirahoitusseminaarin puheenvuoroihin, joita esittivät kulttuurijohtaja Stuba Nikula (Helsingin kaupunki), luovan rahoituksen asiantuntija Riitta Heinämaa ja erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio (Suomen Kulttuurirahasto).