Useammankin rikkaan mesenaatin suuhun on sijoitettu sanonta siitä, miten omaisuuden kartuttaminen on helppoa verrattuna siihen, miten vaikeata on valita, kenelle omaisuuttaan lahjoittaa.

Useammankin rikkaan mesenaatin suuhun on sijoitettu sanonta siitä, miten omaisuuden kartuttaminen on helppoa verrattuna siihen, miten vaikeata on valita, kenelle omaisuuttaan lahjoittaa. Rahaa ansaitessa voi keskittyä vain etsimään parasta tuottoa, mutta rahaa antaessa onkin valinnan vaikeus, ketä tai mitä tukea, mikä olisi tärkein kohde, polttavin tarve tai merkittävin lopputulos. Niin, ja siis kenen mielestä tärkein tai merkittävin – hakijan, antajan vai jonkun muun?

Valinnan vaikeus ja runsauden pula on tuttua niille asiantuntijoille, joiden harteilla on arvioida apurahasäätiöille lähetetyt hakemukset säätiön päätöksenteon pohjaksi. Jokaisen säätiön oma tarkoitus ja sen toteuttamisen määrittely säännöissä ohjaa valintoja. Mitään yksiselitteistä ”oikeata” valintaa tai objektiivista totuutta ei kuitenkaan ole olemassa.

Asiantuntijoihin ja heidän työskentelyynsä liittyy paljon kuvitelmia, vääriä käsityksiä ja uskomuksia. Kielteisen päätöksen saaneen apurahanhakijan pettymys kääntyy helposti katkeruudeksi ja ajatus asiantuntijoiden epäpätevyydestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja ymmärryksen puutteesta hiipii mieleen. Kuvitelma kaikkivaltiaasta päättäjästä, joka hakijan pärstäkertoimen perusteella julistaa (väärän) tuomionsa on kuitenkin perätön.

Suomalaisissa apurahasäätiöissä työskentelee sadoittain vapaaehtoisia asiantuntijoita, jotka lukevat, arvioivat ja esivalitsevat säätiöille lähetetyt hakemukset – useimmiten korvauksetta. Asiantuntijoiden työ on monin tavoin kimuranttia eikä valistunut ja viisas esitys säätiön päätöksenteon pohjaksi synny tuskitta. Viikkojen työ, sadat hakemukset ja vastuu painavat näitä omien alojensa osaajia, joiden puoleen säätiöt luottamuksella kääntyvät voidakseen taata parhaan mahdollisen lopputuloksen oman tukialansa kehittämiseksi.

Millä perusteilla asiantuntijat valitaan ja keitä nämä myyttiset hahmot oikein ovat, mietityttää usein apurahan hakijoita. Salaliittoteorioita vaalivat joutuvat kohtaamaan pettymyksen. Säätiöissä etsitään aina kunkin alan pätevimmiksi todetut osaajat, jotka vaihdetaan säännöllisesti ja joiden lähipiiriltä evätään mahdollisuus hakea sinä vuonna lainkaan apurahaa. Heidän henkilöllisyyttään ei julkisteta pienten alojen ilmapiirin ja työrauhan säilyttämiseksi. Puolueettoman arvioinnin tekeminen olisi mahdottomuus, jos kollegat roikkuisivat ovensuussa hymyilemässä tai päätökset saatuaan tungeksisivat laittamassa postilaatikkoon kirjepommeja.

Näin vältetään subjektiivisuuden ongelma, saadaan jatkuvasti tuoreita näkökulmia ja estetään myös asiantuntijoiden burn out. Suositusten mukaan säätiöissä jokaisen hakemuksen lukee aina vähintään kaksi asiantuntijaa. Tapauksesta riippuen voidaan pyytää konsultaatiota kollegoilta aina ulkomaita myöten – mikäli asiantuntijat eivät jo alun alkujaankin tule Suomen ulkopuolelta. Lopullisen päätöksen apurahoista tekee aina säätiön hallitus.

Asiantuntijoiden tyypilliset murheet tuntuvat toistuvan säätiöstä ja alasta riippumatta. Tiede, taide, kulttuuri, sosiaaliala, kansalaistoiminta ja muut tuen kohteet tai alat eivät vaikuta siihen, millaisia peruskysymyksiä apurahahakemuksia arvioiva asiantuntija kohtaa työssään:

Vähyys. Asiantuntijoiden keskusteluissa useimmin toistuu jaettavan rahan riittämättömyys. Hyviä hakemuksia on valtavasti eikä rahaa riitä kuin murto-osalle. ”Olen nyt lukenut kaikki hakemukset ja kovasta karsinnasta huolimatta hyviä hakemuksia on tuskallisen paljon jaettavaan rahaan nähden”, kirjoitti eräs asiantuntija. Houkutus antaa vähän rahaa monille on suuri, jotta edes suuri osa todella hyvistä saisi jotakin tukea. Säätiöissä toivotaan kuitenkin pikemmin, että asiantuntijat uskaltaisivat tehdä rohkeita valintoja ja nostaa joitakin ”huippuja” esiin, jotta näillä olisi riittävät edellytykset toteuttaa suunnittelemansa hanke kunnolla.

Moni säätiö pohtii, kannattaako apurahaa myöntää lainkaan, jos rahaa ei riitä koko haettavan summan verran. Hakijan mielestä varmaankin kannattaa, koska hakijoiden palautteissa toistuu vuosikymmenestä toiseen sama viesti: pienikin apuraha on henkisesti tärkeä kannustin, joka luo uskoa omaan työhön ja voi kääntää koko elämän suunnan. Apurahansaajat korostavat nimenomaan sitä luottamusta, joka asiantuntijan tekemällä arviolla on yhteisössä: myönteinen päätös tuntuu koko oman alan kiitokselta.

Hitaus. Ongelma syntyy, kun hakija pyytää rahaa hankkeelle, joka on jo toteutettu tai joka toteutuu ennen kuin säätiön apurahapäätökset on tehty. Säätiöt eivät myönnä rahaa jo toteutuneille hankkeille, koska jälkikäteinen rahoitus ei kohdistuisi alkuperäiseen tarkoitukseen – hankehan on jo onnistuttu tekemään ilman säätiön rahaakin. Suurin osa säätiöistä julistaa apurahat haettavaksi kerran tai kaksi vuodessa. Vuosikierron mukaisessa, hakijoiden yhdenveroista asemaa korostavassa prosessissa hakupäätös tehdään vain harvoin alle kolmessa kuukaudessa hakuajan päättymisen jälkeen. Hakijoiden pitäisikin olla hyvissä ajoin liikkeellä, jotta hyvät hankkeet varmasti ehtisivät mukaan säätiöiden hakukierroksille.

Hitauden myönteisenä kääntöpuolena on laatu. Hyvät, perustellut päätökset edellyttävät syvällistä paneutumista mittaviin työsuunnitelmiin ja talousarvioihin. Parhaimmillaan hakemukset synnyttävät laajaa keskustelua säätiön strategista tavoitteista ja painotuksista, joten toisinaan yksi hakemus voi tuupata koko säätiön ajattelua tiettyyn suuntaan.

Puutteellisuus. Hakemusten joukossa on aina potentiaalisia ”tähtiä”, joiden kirkkaus on kuitenkin himmeä, koska hakemusta ei ole viitsitty tehdä kunnolla tai siitä puuttuu tärkeitä osia. Mahdollisesti satoja hakemuksia käsittelevä asiantuntija ei välttämättä ehdi pyytää täydentämään hakemusta, varsinkin jos hyvin laadittuja yhtä hyviä hakemuksia on jo kilpailemassa rinnalla tungokseksi asti.

Priorisointipakko. ”Olen ajatellut asettaa listallani etusijalle nuoria ja sellaisia hankkeita, joilla ei vielä ole ollut suuria kaupallisia tai taiteellisia läpimurtoja”, pohjusti eräs asiantuntija valintojaan. ”Ehkä priorisoisin myös niitä, jotka eivät mene suoraan oman ammatillisen tai taiteellisen uran eteenpäin viemiseen, vaan ovat yhteisöllisempiä ja laajemmin yhteiskunnallisesti vaikuttavia.” Tässä kiteytyykin rahan antamisen suurin vaikeus: kun kaikille ei riitä, on pakko tehdä valintoja, vaikeitakin. Kuuluuko apuraha nuorelle lupaukselle vai jo osaamisensa osoittaneelle konkarille, yksilölle vai yhteisölle? Vertailu on mahdotonta. Varmimmin myönteisen päätöksen takaakin yksinkertaisesti hakemuksen korkea laatu. Suomalaisissa säätiöissä uskotaan, että hyvä hakemus ja hyvä hakija saa aina lopulta rahoituksen.

Tämä lohduttaakin kielteisen apurahapäätöksen saaneita. Asiantuntijat ja säätiöiden painotukset vaihtuvat jatkuvasti, rahoittajia tulee lisää ja uusia hyviä hakemuksia kaivataan aina. Suomalaiset säätiöt tukivat yleishyödyllisiä tarkoituksia 380 miljoonalla eurolla vuonna 2013, ja toistaiseksi summa on vain kasvanut vuosi vuodelta. Ehkä jo ensi vuonna tärppää?!