Lupaukset tieteen kunnianpalautuksesta ovat vaihtuneet epäluottamukseen ja ennakoimattomuuteen. Vaikea arvioida, kummalla lopulta on suurempi kielteinen vaikutus: rahoitusleikkauksilla vai arvostuksen puutteella, joita molempia tiedeyhteisö on viime aikoina joutunut kohtaamaan. 

Jos joskus, niin nyt kaikkien pitäisi olla samalla puolella, tieteen puolella. Hyvä kriisi on vaarassa mennä hukkaan, kun koronakaan ei pystynyt vakuuttamaan päättäjiä tieteen tarpeellisuudesta. Parhaan tuoton yhteisille varoillemme saisimme investoimalla inhimilliseen pääomaan, jota tieteen- ja taiteentekijät kirjaimellisesti edustavat. Näille lahjakkuuksille myönnetty tuki hyödyttää kaikkia. Nykyinen ilmapiiri sen sijaan vähentää tutkijanuran vetovoimaa tavalla, jonka peruuttamattomia vaikutuksia yhdellä hallituskaudella on nähtävästi mahdotonta ymmärtää. 

Jos valtiot käyttivät vuonna 2020 yhtenä ainoana päivänä enemmän rahaa koronatoimiin kuin pandemioiden ennaltaehkäisyyn kymmenenä edellisenä vuonna, yksityisten säätiöiden tutkimusrahoitus toimii juuri toisin. Säätiörahoitus on pitkäjänteistä ja määrällisesti mahdollisimman ennakoitavaa talouden suhdanteista riippumatta. 

Apurahasäätiömme rahoittavat tiedettä noin 245 miljoonalla eurolla vuodessa. Seuraavan vuosikymmenen kuluessa säätiöiden potti tutkimukselle lienee noin 2,5 miljardia. Varat on saatu pitkälti kansalaisten lahjoituksina, rakkaudesta tieteeseen. 

Lahjoittajien tahtoon perustuvat säätiöt eivät voi tehdä mitä mieleen juolahtaa. Niitä sitovat säädekirja ja huolellisuusvelvollisuus. Tämä tekee säätiöistä harvinaisen luotettavia: jos säätiön tarkoitus on tukea lääketiedettä, se ei voi rahoittaa kansanmusiikkia ja päinvastoin. 

”On tutkimuksen etu, että sitä rahoitetaan monin eri tavoin ja monelta eri luukulta.”

Säätiöt eivät ole irrallaan yhteiskunnasta tai tiedeyhteisöstä. Ne ovat – ja haluavat olla – tiiviissä vuorovaikutuksessa siinä yhteisössä, jota ne tukevat. Vain siten ne voivat ymmärtää, mitä tutkijat ja maailma tänään ja huomenna tarvitsevat. Säätiötuki täydentää keskusjohtoista valtionrahoitusta: se sopii täydellisesti pohjoismaiseen järjestelmään ja edustaa hyvää sekataloutta, jossa valtio kannustaa myös yksityiseen rahoitukseen yhteiseksi hyväksi. 

Säätiöt voivat suunnata tukensa toisin kuin julkinen sektori. Ne voivat ottaa isompia riskejä rahoittamalla epätyypillisyyksiä ja alojenylityksiä, joissa piilevät myös ennennäkemättömien ratkaisujen idut. Säätiöt eivät edellytä välittömiä tuloksia. Tieteen vapauden ja laadun vartijoina säätiöissä ovat vertaisarvioijat. Parhaimmillaan säätiörahoitus toimii katalyyttinä tutkimuksen lisäksi koko tiedejärjestelmälle. 

Tärkeimmät uudet ideat ja ratkaisut syntyvät usein sattumalta, harhailuiden jälkeen. Siksi on tutkimuksen etu, että sitä rahoitetaan monin eri tavoin ja monelta eri luukulta. Jos kaikki rahoitus tulisi yhdestä lähteestä, tiede kaventuisi varmasti. Säätiörahoituksessakin on ongelmansa, kuten sirpaleisuus ja lyhytaikaisuus – apurahoja kun ei ole tarkoitettu elämänuraksi. Säätiöiden parhaat puolet kuitenkin kompensoivat: moniarvoisuus, rahoituksen hajautus, kestävä varainhoito ja joustava päätöksentekomalli toimivat vaikuttavasti. 

Mikä säätiöitä sitten huolettaa, minkä pitäisi muuttua? Kun tavoitteenamme on nostaa Suomen tiede maailman huipulle, suurin huoli on, muuttuuko tutkimus innostukseen ja uteliaisuuteen perustuvasta etsimisestä tuotosten laskeskeluksi ja lannistuneeksi osaoptimoinniksi nykyisessä ilmapiirissä. 

”Tutkimusrahoitus toimii, kun se on joustavaa ja pitkäjänteistä eikä yritä vaikuttaa siihen, miten tutkitaan tai mitkä ovat lopputulokset.”

Suomen Akatemian myöntövaltuudesta oltiin leikkaamassa satojen tutkijoiden henkilötyövuosia vastaava euromäärä. Leikkaus peruttiin viime metreillä, mutta vain ensi vuoden osalta. Tilanne oli ja on hämmentävä: kiistattomat faktat osoittavat, että tieteen rahoitus tuo itsensä moninkertaisesti takaisin. Vain tutkimuksen avulla pääsemme yli nykyisistä ja tulevista ongelmistamme, kestävyysvajeesta, ympäristökriisistä ja muista hyvän elämän uhkista. Kun yritystenkin tki-investoinnit ovat vähentyneet, ainoa kasvu tiederahoitukseen taitaa tulla säätiöiltä. Se ei riitä. Yksityiset säätiöt eivät pysty kattamaan tutkimuksen (tai kansantalouden) hupenevaa perusrahoitusta. Vaikka säätiöiden koko omaisuus sosialisoitaisiin, se ei riittäisi kuin murto-osaan julkisrahoitteisesta tutkimustoiminnastamme. 

On vaikea nähdä, että hallintohenkilöt tai poliitikot tietäisivät kovin hyvin etukäteen, mihin tutkimushankkeisiin kannattaa panostaa. Tieteentekijöille pitäisikin taata ennakoitavuutta riittävällä perusrahoituksella ja luottamalla vertaisarviointiin, joka on edelleen paras tieteen takuujärjestelmä. Rahoittajille puolestaan soisi lisää tutkittua tietoa ja uusia ideoita siitä, miten tutkimusta voi tukea paremmin, ei vain määrällisesti enemmän.

Tiede toimii, kun tutkija tutkii ja rahoittaja rahoittaa. Tutkimusrahoitus toimii, kun se on joustavaa ja pitkäjänteistä eikä yritä vaikuttaa siihen, miten tutkitaan tai mitkä ovat lopputulokset. Tarvitsemme tieteelle arvostusta sanoin ja teoin. Kansallista kunnianhimoa on nostettava: tutkimusrahoitus neljään prosenttiin BKT:stä. NYT! Solidaarisuuden tulee näkyä. Tarvitsemme tieteelle lisäluottamusta, kannustavia sanoja ja sitä tukevia tekoja.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Tieteessä tapahtuu -lehdessä 4/2021.

Kuva: Kansalliskirjasto / Shutterstock