Tyypillinen suomalainen säätiö toimii käytännössä yhden osa-aikaisen asiantuntijan voimin. Puolikkaalla asiahenkilöllä ei ole toimistoa, perinteisiä kollegoita tai suurta organisaatiota. Silti nyky-yhteiskunnassa säätiön sijoituksilta, apurahatoiminnalta ja hallinnolta odotetaan yhä kattavampaa kestävyyden kehittämistä ja raportointia.
Missä kulkee vastuullisuuden raja? Ja kenelle vastuu oikeastaan kuuluu? Kyse ei ole enää vain arjen teoista tai raportointivelvoitteista, vaan siitä, miten säätiöt ymmärtävät oman tehtävänsä muuttuvassa maailmassa.
Juuri tätä pyrimme hahmottamaan yhdistyksen jäsenselvityksessä, jonka toteutti kestävän kehityksen neuvonantajamme Michaela Ramm-Schmidt (WhyCo). Kyselyn tavoitteena ei ollut rakentaa yhtä oikeaa mallia säätiöiden vastuullisuustyölle, vaan muodostaa ajantasainen kuva siitä, miten säätiöissä ajatellaan ympäristö- ja ilmastovastuusta. Halusimme tietää, mitä säätiöissä tehdään jo, missä koetaan epävarmuutta ja mitä voisi ehkä tehdä toisin.
Tulokset olivat monin tavoin rohkaisevia. Aihe koetaan tärkeäksi, ja monet säätiöt haluavat kehittää toimintaansa kunnianhimoisesti. Vastauksista nousi esiin kuitenkin jotain vielä olennaisempaa: epävarmuus. Miten vastuullisuutta pitäisi käytännössä toteuttaa? Mikä aidosti vaikuttaa? Missä kulkee kohtuullisuuden raja?
”Kestävyystyön vaikein kysymys ei ehkä ole, teemmekö tarpeeksi.
Vaikeampi kysymys on, teemmekö oikeita asioita oikeista syistä.”
Säätiöiden tilanteet ovat hyvin erilaisia. Yhdellä on oma sijoitustiimi ja laajat raportointijärjestelmät, toisella pieni asiamiesorganisaatio ja rajalliset resurssit. Silti keskusteluissa vastuullisuus koetaan usein vääristyneesti yhtenäisenä mallina, jonka pitäisi soveltua kaikille samalla tavalla. Koettuun epävarmuuteen auttaa yhdessä ajattelu ja jaetut tavoitteet: juuri niissä selvityksemme sekä jäsenille tarkoitetut vertaispiirit ja koulutukset ovat tukena.
Yritysmaailmasta tutut ESG-mallit tarjoavat hyödyllisiä työkaluja, mutta säätiöt eivät ole yrityksiä. Niiden tarkoitus ei ole tuottaa kasvua omistajilleen vaan edistää yleishyödyllisiä tavoitteita pitkällä aikavälillä. Siksi myös vastuullisuuden kysymykset ovat säätiöissä erilaisia.
Tarvitsemme myös perustavanlaatuista ymmärrystä: kuolleella planeetalla ei ole säätiöitä eikä yhteistä hyvää. Jos epäonnistumme ympäristön ja luonnon elinvoiman turvaamisessa, menettävät merkityksensä myös muut asiat, jotka kuuluvat säätiöiden tarkoituksen toteuttamiseen: sivistys, tiede, hyvinvointi, taide, demokratia, mitä näitä nyt onkaan.
Juuri siksi keskustelu ympäristö- ja ilmastovastuusta ei voi olla säätiöille vain erillinen – jopa valinnainen – hallinnon osa-alue tai raportointikysymys. Se liittyy väistämättä myös siihen, miten ymmärrämme oman tehtävämme tulevaisuudessa.
Mitä esimerkiksi tarkoittaa kestävyys säätiölle, jonka tärkein tehtävä on rahoittaa taidetta, tiedettä tai yhteiskunnallista keskustelua? Kuinka paljon vastuusta kuuluu rahoittajalle ja kuinka paljon rahoituksen saajalle? Milloin raportointi alkaa syödä itse tarkoitusta? Voiko kaikkea kestävyystyötä edes mitata?
Moni jäsenemme tuntuu pohtivan juuri nyt samaa asiaa: teemmekö oikeita asioita oikeista syistä vai rakennammeko joskus uusia hallinnon kerroksia siksi, että niin kuuluu tehdä?
Jos säätiön johto ei itse osallistu ympäristö- ja kestävyyskeskusteluun, vaikutus leviää koko organisaatioon. Näitä kysymyksiä ei voi enää ulkoistaa vain sustisvastaaville, vaan ne liittyvät suoraan säätiöiden uskottavuuteen ja yhteiskunnalliseen rooliin.
Moni organisaatio pysähtyy ensimmäisten helposti saavutettavien vastuullisuustavoitteiden jälkeen. Kestävyystyö ei kuitenkaan ole kertaluonteinen projekti vaan jatkuvaa tavoitetason päivittämistä kuten siirtymistä toimistosta apurahaprosessien vaikuttavuuteen. Olennaista ei ole vain se, mitä tehtiin eilen, vaan kysymys: mitä seuraavaksi? Välillä pitää myös lopettaa jotain tai oppia pois totutusta.
Keskustelu ei voi jäädä tekniseksi ESG-harjoitukseksi tai hyvistelyksi strategiassa. Tarvitaan myös suhteellisuudentajua. Jos pieni säätiö toimii jo kevyesti, käyttää vastuullisia sijoitusratkaisuja ja keskittyy ydintehtäväänsä hyvin, voi olla perusteltua kysyä, syntyykö suurin lisäarvo itse asiassa siitä, että vastuullisuutta vahvistetaankin rahoitettavien hankkeiden puolella. Mitä se puolestaan voisi olla; miten säätiö voi parhaiten tukea rahoitettaviaan kestävyystyössä?
Tarvitsemme myös säätiöille jonkinlaisia yhteisiä viitekehyksiä. Ilman niitä keskustelu jää hajanaiseksi, eikä vastuullisuustyön kehittämisestä synny yhteistä oppimista. Moni jäsen nostikin esiin tarpeen vertaisverkostoille, säätiökentän erityispiirteet tunteville asiantuntijoille sekä käytännönläheisille tavoille arvioida mm. sijoitustoiminnan ja apurahatyön ympäristövaikutuksia.
Keskusteluissa on noussut esiin myös tärkeä havainto: kaikkea vastuuta ei voi sälyttää rahoittajalle. Jos kestävyyttä halutaan aidosti rakentaa, sen täytyy näkyä myös rahoitettavissa hankkeissa, yhteistyökumppaneissa ja laajemmin koko toimintaketjussa.
Suomalaiset säätiöt sijoittuvat eurooppalaisessa vertailussa neljänsiksi ympäristö- ja ilmastorahoituksensa määrällä. Philea, 2026.
Hyvä uutinen on, että kansainvälisesti ”ympäristöfilantropia” kasvaa nopeasti eikä Suomi jää joukossa häpeään. Eurooppalaisen kattojärjestömme Philean ja European Environmental Funders Groupin tuoreen selvityksen mukaan ympäristöön kohdistuva rahoitus kasvoi vertailukelpoisissa eurooppalaisissa säätiöissä lähes 39 prosenttia vuosina 2021–2024. Ympäristörahoituksen painopisteet myös muuttuvat: ilmaston rinnalle ovat nousseet aiempaa vahvemmin esimerkiksi luonnon monimuotoisuus ja maaekosysteemit.
Myös Suomessa keskustelu näyttää olevan uuden vaiheen kynnyksellä. Kysymys ei enää ole siitä, pitäisikö eri aloilla toimivien säätiöiden ottaa ympäristövastuu huomioon, vaan mahdollisuudesta määritellä säätiön rooli uudelleen muuttuvassa ajassa.
Säätiöiden tehtävä on kantaa vastuuta yli sukupolvien. Kun vaalimme planeetan elinvoimaa, emme tee sitä pakon vuoksi vaan varmistaaksemme, että meillä on jatkossakin maailma, jossa sivistys, taide ja tiede voivat kukoistaa vielä satojen vuosien päästä.
Valokuva: Sakari Piippo
Koneen Säätiön puheenjohtajuus siirtyy siskolta toiselle. Väistyvä puheenjohtaja Hanna Nurminen ja tehtävän vastaanottava Ilona Herlin puhuvat suunsa puhtaaksi rohkeudesta, vallasta, perheen merkityksestä ja siitä, miksi säätiön pitää uskaltaa olla yhteiskunnalle kriittinen keskustelukumppani.
Parempaa tulevaisuutta ei saavuteta ilman nuorten omaa näkemystä, osallisuutta ja ääntä. Säätiöiden parissa tehty yhdenvertaisuustyö tarjoaa kolme käytännöllistä ratkaisua nuorten paremman tulevaisuuden rakentamiseen.
Säätiöiden omat museot, taidekokoelmat, residenssit ja tutkimuslaitokset löytyvät nyt helposti uudistetusta säätiöhaustamme, josta voi myös etsiä säätiöitä tukialoittain. Kaiken takana on tietenkin data.
Kotimaisista säätiöistä on kasvanut lääketieteellisen tutkimuksen keskeisiä rahoittajia. Niiden tuki on noussut yli 100 miljoonaan euroon, ja se on jo suurempi kuin Suomen Akatemia ja Business Finlandin myöntämä rahoitus yhteensä.