Kirjailija-toimittaja Karo Hämäläisen kalenterissa apuraha vapauttaa tilaa taiteelliselle työlle. Karo Hämäläisellä on villi ja vapaa tunne: kaksi kuukautta sitten hän jätti leipätyönsä Arvopaperissa ja heittäytyi freelancetoimittajaksi ja kirjailijaksi. Tässä kirjailijan päiväunessa omaa rooliaan näyttelevät apurahasäätiöt, joiden tuen turvin Hämäläisellä on taloudellinen mahdollisuus kirjoittaa uutta teostaan ainakin jonkin aikaa muista töistä vapaana.

Kirjailija-toimittaja Karo Hämäläisen kalenterissa apuraha vapauttaa tilaa taiteelliselle työlle.

Karo Hämäläisellä on villi ja vapaa tunne: kaksi kuukautta sitten hän jätti leipätyönsä Arvopaperissa ja heittäytyi freelancetoimittajaksi ja kirjailijaksi. Tässä kirjailijan päiväunessa omaa rooliaan näyttelevät apurahasäätiöt, joiden tuen turvin Hämäläisellä on taloudellinen mahdollisuus kirjoittaa uutta teostaan ainakin jonkin aikaa muista töistä vapaana.

Villiys on kuitenkin suhteellista. Apurahataiteilijan elämässä villeintä on juuri se, ettei ole minkäänlaista taetta tulevasta toimeentulosta. Vapaudenkin kanssa on vähän niin ja näin. Jos tänään parantelee boheemimyytin mukaista krapulaa, huomenna pitää kirjoittaa kaksin verroin. Vanhan kaskun mukaan Sibelius keskusteli taiteilijoita mieluummin liikemiesten kanssa, nämä kun puhuivat muustakin kuin vain rahasta. Karo Hämäläisen mukaan myös nykyiset apurahataiteilijat puhuvat paljon rahasta – siitä puhe, mistä puute!

Apurahat ovat suurimmalle osalle suomalaiskirjailijoista toimeentulon elinehto. Pienen kielialueen pienten painosten Suomessa moni tunnettukin kirjailija saa enemmän tuloja apurahoista kuin kirjamyynnistä. Suomalainen taideromaani tai runokirja myy tyypillisesti parisataa kappaletta, joiden rinnalla muutamat harvat tervot ja oksaset ovat vain säännön vahvistava poikkeus. Valtaosa kirjailijoista tekeekin työtään rakkaudesta taiteeseen. Hyvä myynti on toki plussaa, mutta ei kirjailijuuden tarkoitus tai ehto. Yhä laskeva kirjamyynti jättää entistä vähemmän särvintä kirjailijan leivän päälle.

Taiteilija on silpputyöläinen, joka tekee projekteja peräkkäin ja limittäin. ”Osaa romaanin työstämisestä voi tehdä aamulenkillä tai tunnin jaksoissa, mutta etenkin ensimmäisen käsikirjoitusversion kirjoittaminen ja intensiivinen editointi vaativat muun maailman poissulkemista. Apurahan turvin voin sulkea maailman ulos ja keskittyä taiteelliseen työskentelyyn”, Karo Hämäläinen sanoo. Intensiivisimmissä työvaiheissa irrottautuminen arkiympäristöstä tekee hyvää. Elokuussa ilmestynyttä romaaniaan Ilta on julma Karo Hämäläinen on työstänyt myös Suomen ulkopuolella. Berliinissä Suomen kirjailijaliiton residenssissä valmistui romaanin ensimmäinen käsikirjoitusversio, jonka viimeinen silaus syntyi puolestaan WSOY:n kirjallisuussäätiön Edinburghin kirjailija-asunnossa. Hämäläiselle on selvää, ettei romaani olisi syntynyt ilman näitä residenssi- ja apurahakausia.

Olisiko suomalaista taidetta sitten tehty ilman apurahoja, Karo Hämäläinen? ”Kyllä olisi ja tehtäisiin, mutta luulen, että sen taso olisi heikompi ja monimuotoisuus kapeampi.” Oma kysymyksensä ovat taiteilija-apurahojen lyhyet kaudet. Valtion monivuotista rahoitusta myönnetään äärimmäisen harvoille ja yksityistä säätiöistä vain Suomen kulttuurirahasto myöntää kolmivuotisia apurahoja – kirjallisuudelle yhden vuodessa. ”Näen lyhyempiin apurahoihin keskittymisen hyvät, motivoivat puolet, ja toisaalta näen sen, kuinka ne johtavat lyhytkestoiseen suunnitteluun. Kolmivuotisten kirjailija-apurahojen tulokset kuitenkin puhuvat puolestaan kirjallisen laadun – ja jopa määrän! – sekä palkintojen ja ulkomaisten käännösten kautta. Pitkäaikainen sijoitus kirjailijanuraan kannattaa.”

Taiteilijoiden työskentelytavat ja elämäntilanteet ovat erilaisia, joten paras tukimuoto ei ole kaikille sama. Karo Hämäläisen mielestä säätiöiden residenssitoiminta on kokonaistaloudellisesti järkevää: on kannattavampaa, että yksi yhteisö vuokraa edullisella sopimuksella huoneiston ja antaa sitä edelleen stipendiluontoisesti taiteilijoille kuin että taiteilijat itse vuokraavat viikoksi kalustetun asunnon kalliiseen hintaan vapailta markkinoilta. Julkiseen residenssitoimintaan on kuitenkin tulossa taiteilijoiden mentävä aukko, kun valtion taidehallinto luopuu residenssijärjestelmästä. ”Uskon, että tehokkaampi hallinnointi olisi tuonut residenssitoiminnan vaikuttavuuden paremmin esiin”, arvioi Hämäläinen. Tämä voisikin olla säätiöille haaste: vaikka taiteilijaresidenssit merkitsevät lisää hallintotyötä, yksityiset apurahasäätiöt voisivat nähdä residenssit oman vaikuttavuutensa kasvattajina.

Toinenkin peiliinkatsomisen paikka löytyy säätiöille: kirjailija Karo Hämäläinen haluaisi tietää lisää niistä henkilöistä tai yhteisöistä, joiden lahjoitusvaroista tuetaan apurahoin taiteellista ja tieteellistä työskentelyä. Nimikkorahastosta myönnetyt apurahat herättävät apurahansaajan kiinnostuksen tietää enemmän ihmisestä rahan takana. Kuka mesenaatti oikein oli, miksi hän halusi lahjoittaa rahansa juuri valitsemaansa tarkoitukseen ja millaisia elämänkohtaloita lahjoituksen takaa paljastuu. ”Säätiöiden verkkosivuilla tai apurahansaajalle lähetettävässä kirjeessä olisi helppoa tuoda lisätietoja lahjoittajasta”, ehdottaa Hämäläinen. Tietämättään tarkkanäköinen kirjailija-toimittaja lausuu ääneen Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan viime kevätseminaarin kantavan teeman: ihmiset ja tarinat esiin säätiöiden kulisseista! (LS)

Karo Hämäläinen vieraili puhumassa Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan järjestämässä toimittajien säätiöiltapäivässä 23.10.2013.