Avoimuus, vilppi ja tiedettä rahoittavat säätiöt

Artikkelit
|
04.03.2016
Kalle Korhonen, Liisa Suvikumpu

Apurahasäätiöiden avoimuus ja vastuunkanto ovat tutkimusrahoituskokonaisuuden selvä mutta epäselvästi määrittyvä osa.

VTT:ssä epäillyn tiedevilpin julkistamisesta alkanut laaja keskustelu liittyy monin tavoin myös säätiöihin. Säätiönäkökulmaa antoi mielipidekirjoitus Harmaa etiikka on vierasta tiedettä rahoittaville säätiöille. Kirjoituksen tärkein viesti oli, että suomalaiset apurahasäätiöt uskovat ja ovat sitoutuneet avoimuuteen. Säätiön tarkoitus ohjaa tukipäätöksiä, eivätkä rahoituspäätökset perustu yksiselitteisesti ”oikeisiin” valintoihin tai objektiiviseen totuuteen.

Apurahasäätiöiden avoimuus ja vastuunkanto ovatkin tutkimusrahoituskokonaisuuden selvä mutta epäselvästi määrittyvä osa. Säätiöiden myöntämän tutkimusrahoituksen avoimuus on monitahoinen asia, jossa täytyy erottaa ainakin 1) avoimuus apurahaprosessissa ja 2) tutkimuksen avoimuus, ”avoin tiede”.

Avoimia perusteluja säätiöiden apurahapäätöksiin on kaivattu aina, samoin asiantuntijoiden julkistamista. Nykyään säätiöt julkistavat verkkosivuillaan ja vuosikertomuksissaan päättävissä elimissä toimineiden henkilöiden nimet. Tietyn apurahahaun arvioijia ei kuitenkaan mikään säätiö julkista. Arviointiprosessi perustuu luottamukseen: säätiöt luottavat siihen, että arvioijat tekevät riittävän objektiivisia päätöksiä ja valitsevat sellaisia hankkeita rahoitettaviksi, joita säätiö haluaa tukea.

Millaiseen avoimuuteen tutkimusapurahojen arvioinnissa sitten pitäisi pyrkiä? Koneen Säätiössä on haluttu säilyttää asiantuntija-arvioijien työrauha ja päätöksenteon rohkeus siten, etteivät arvioijien nimet ole hakijoiden tiedossa haku- tai käsittelyaikana. Säätiö ei myöskään julkista heidän nimiään arvioinnin jälkeen, mutta arvioijia ei kielletä julkistamasta tätä tietoa itse.

Säätiöissä on myös pohdittu, että yksi keino avoimuuden lisäämiseen voisi olla asiantuntijoiden nimien julkistaminen pienellä viiveellä ilman tarkkaa alaa tai arviointivuotta. Tarkempaa kertomista estää pelko siitä, että julkisiksi arvioijiksi ei saataisi pienessä maassa parhaita asiantuntijoita, koska nämä pelkäisivät kollegoiden suuttumusta ja asiaatuntemattomien ”tuomioita” sekä päätyisivät tekemään helppoja ja ilmeisiä valintoja.

Jatkuuko tilanne tällaisena? Yhtenä arvioijien anonyymiyttä puolustavana argumenttina on kielialueen pienuus. Suurin osa säätiöistä ottaa vastaan sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi kirjoitetut hakemukset, eikä käytännöstä nähdä syytä luopua. Kielivalinnasta seuraa, että säätiöiden käyttämien arvioijien on ymmärrettävä englannin lisäksi ainakin Suomen pääkieliä, jolloin arvioijapoolin koko pienenee merkittävästi.

Tietoverkon yhteistoimintamuodot vaikuttavat kuitenkin jo nyt vertaisarviointiin tieteessä, rahoituksen hakumuotoihin yleisemmin ja siten vähitellen todennäköisesti myös rahoitushakemusten arviointiin. Lisääntyvän monialaisuuden myötä on yhä vaikeampaa jaotella hakemuksia arvioitavaksi minkään yhden alan asiantuntijalle. Tämä vähentää edes teoreettisia mahdollisuuksia suosia omaa koulukuntaa, kun asiantuntija voikin tulla oman alan liepeiltä. Muutos on säätiöissä mahdollisuus: uudet verkkotyökalut, asiantuntijoiden uudenlainen osallistaminen ja apuraharumban muuttaminen hakijoita myös sisällöllisesti hyödyttäväksi prosessiksi ohjaa kenties vähitellen luopumaan arvioijien anonyymiydestä.

Suomessa säätiöt eivät vielä ole vaatineet rahoittamansa tutkimuksen avointa saatavuutta – kuten ei moni muukaan rahoittaja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa verorahoilla rahoitetulta tutkimukselta on jo pitkään edellytetty tutkimustulosten avointa saatavuutta. Monissa maissa myös säätiöt, kuten englantilainen Wellcome Trust, ovat jo lähteneet samalle linjalle. Syyt ovat ilmeiset: mitä laajemmin ja avoimemmin tutkimustuloksia julkaistaan, sitä helpommin tiede korjaa itseään.

Jos tutkimuksen rahoittajat edellyttävät avoimuutta, sen luulisi olevan vahva kannustin tutkijoille. Yhteiset pelisäännöt ovat kaikkien etu, mutta niiden määritteleminen tuntuu olevan hakusessa. Pitääkö säätiöiden olla johtamassa tieteeneettistä keskustelua, eikö tieteen kentän pitäisi itse pysyä arvioimaan parhaat käytännöt avoimuuden lisäämiseksi?

Entä se vilppi? Mitä säätiön tulisi ja mitä se voi tehdä, jos käy ilmi, että toinen tutkija on esittänyt maailmalla omalla nimellään säätiön rahoittaman tutkijan tuloksia? Moni tietänee omalta alaltaan vilppiä, josta on jääty kiinni, mutta asiasta ei ole tehty julkista. Vaimentamisella halutaan välttää tieteenalan ja tutkimuslaitoksen häpeätä sekä tutkijan julkista nöyryytystä, jotta tieteen hyvä mutta särkyvä maine ei kärsisi.

Kuuluuko vilpin käsittely tieteenalan sisälle vai tulisiko rahoittavan säätiön nostaa vilppi esiin, onhan säätiö myös vahinkoa kärsinyt osapuoli? Miten voidaan varmistua siitä, että tieto vilpistä on varmaa ja että se päätyy myös rahoittajalle saakka? Onko vilpin käsittely säätiöissä tieteen avoimuutta vai sen autonomiaan puuttumista?

Keskustelu niin tieteen kuin säätiöiden avoimuudesta on ikiaikaista ja jatkuu myös nykykohun laannuttua. Niin pitääkin.

Lue lisää:

Avoimuudesta apurahahakemusten arvioinnissa ja päätöksenteossa Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan julkaisu Esimerkkejä tieteen apurahakäytännöistä säätiöille (2015).

Tutkimuksen arvioinnin ja tutkimuksen avoimuuden yhdistämisestä Tommi Himberg, , ”Luottamus ja kilpailu”, Acatiimi 2/2016.

Säätiöiden asiantuntijoiden työskentelyn monimutkaisuudesta ”Rahan antamisen vaikeudesta – apuraha-asiantuntija avautuu”, Sarana 2/2014.