Säätiömaailman seuratuimpia hankkeita on parhaillaan valmisteilla oleva uusi säätiölaki. Historian lehtien kääntyessä on kiinnostavaa tarkastella, mihin aikalaiskeskustelu kohdistui silloin, kun Eduskunta oli hyväksymässä maan ensimmäistä säätiölakia vuonna 1930.

Säätiömaailman seuratuimpia hankkeita on parhaillaan valmisteilla oleva uusi säätiölaki. Suomen lähes 3 000 säätiötä ovat kansalaisyhteiskunnan kantava voima, joten lakiuudistuksen lähtökohtana on – aivan syystä – parantaa säätiöiden toimintaedellytyksiä. Moderniin tapaan lain valmistelussa on käyty laaja lausuntokierros ja vilkasta keskustelua, mikä on luonut uudistustyölle asiantuntevan ja kestävän pohjan.

Historian lehtien kääntyessä on kiinnostavaa tarkastella, mihin aikalaiskeskustelu kohdistui silloin, kun Eduskunta oli hyväksymässä maan ensimmäistä säätiölakia. Nyt työn alla olevan lain lähtökohta on vuonna 1930 säädetty laki. Tuolloin, yli 80 vuotta sitten, muutamat maassamme olleet säätiöt olivat kummajaisia. Esimerkiksi tuohon mennessä ilmestyneet kotimaiset tietosanakirjat eivät tunteneet säätiöitä oikeastaan lainkaan.

Säätiölaki ei ollut nuoren, vain kymmenkunta vuotta itsenäisenä olleen Suomen kiireellisimpiä asioita. Valtioneuvostossa pidettiin kuitenkin oikeushallinnon kannalta tärkeänä, että säätiöiden asiat saataisiin järjestykseen. Lopputulosta onkin pidettävä hyvänä, kun kokonaisuudistus on nähty tarpeelliseksi vasta yli 80 vuoden kuluttua alkuperäisen lain synnyttämisestä.

Eduskunta totesi vuoden 1929 lopussa käymässään keskustelussa, että hallituksen ehdottama säätiölain säätäminen oli tarpeellinen. Kannanotot kohdistuivat lain sisältöön, ja esitettyjen mielipiteiden keskeisin kysymys oli, kuinka pitkälle valtion rooli ulottuu säätiöihin. Olisiko niin, että Sveitsin mallin mukaan valtio ei puutu säätiöiden toimintaan mitenkään?

Eduskuntakeskustelussa eräs kansanedustaja varoitteli: ”Jos suuria pääomia ikiajoiksi sidotaan palvelemaan määrättyjä tarkoitusperiä ilman, että yhteiskunnalla on asiaan mitään sanomista, voivat säätiöt, jotka aikakausien kuluessa voivat paisua mahtaviksi pääomantekijöiksi, muodostua valtioiksi valtiossa.”

1920-luvun lopulla pohdittiin myös säätiöiden perustamisen edellytyksiä. Kysyttiin, että jos osakeyhtiöitä voitiin perustaa ilman valtiovallan lupaa, miksei säätiöitäkin. Tähän eräs kansanedustaja vastasi, nykynäkökulmasta tosin hieman puutteellisin perustein, että osakeyhtiö ja säätiö ovat kaksi eri asiaa, ”säätiö on yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti liikkumaton”.

Tuohon aikaan käytettiin termiä, että säätiön varat olivat ”kuolleessa kädessä”. Termillä lienee viitattu yhtäältä säätiöiden tyypilliseen perustamiseen testamentin kautta, toisaalta säätiöiden ”ikuiseen” ja taloudellista riskiä kaihtavaan luonteeseen. Vaikka 80 vuoden takainen terminologia on osin vanhentunutta, monet 1920-luvun lopun pohdiskeluista ovat edelleen ajankohtaisia: on säätiöidenkin etu, että niiden julkisuuskuvasta sekä läpinäkyvyyden ja riittävän valvonnan tarpeista käydään avointa keskustelua.

Vuoden 1930 säätiölaki lähti siitä, että valtiovallalla on oikeus säätiöiden valvontaan, ja myös tuleva laki säilyttää julkisen säätiövalvonnan. Ottamatta kantaa valvonnan vaikutuksesta asiaan voidaan todeta, että 80 vuodessa suomalaiset säätiöt ovat toimineet menestyksellisesti yhteiskunnan hyväksi ja niiden suhteellinen osuus tieteen ja taiteen rahoituksessa on kasvanut merkittävästi. Tieteen ja taiteen kentillä säätiöt ovat ottaneet vahvan vaikuttajan roolin – jos ei valtiona valtiossa, niin ainakin valtion rinnalla, sen puutteita tilkiten ja vaihtoehtoja tarjoten.

Kirjoitus perustuu Alfred Kordelinin yleisen edistys- ja sivistysrahaston pitkäaikaisen asiamiehen professori Hannu Heikkilän pitämään läksiäispuheeseen 18.3.2014.