Kahvipöytäkeskustelusta säätiötöihin – näin alkoi nuoren juristin ura Suomen Kulttuurirahaston asiamiehenä. Ralf ”Rafu” Sunellin oppivuodet ovat tarjonneet ainutlaatuisen näkymän säätiötyön ja yhteiskunnan muuttumiseen.

Päädyin säätiöalalle sattumalta. Opiskelin 1980-luvulla Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä ja tein opintojen ohella töitä sisäasiainministeriön ulkomaalaistoimistossa. Siellä työskenteli samaan aikaan työtoveri, jonka puolisolla oli kytkös Suomen Kulttuurirahastoon. Kun pesti ulkomaalaistoimistossa oli päättymässä, tämä kulttuurirahastolainen soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut tulemaan säätiöön lakiasioiden avustajaksi vuoden mittaiselle pestille. Rahastossa järjestettiin tuolloin myös ensimmäisiä Mirjam Helin -laulukilpailuita.

Määräaikaisen avustajantyön päätyttyä rahastossa ehdin olla muutaman vuoden töissä pankissa, kun sama kulttuurirahastolainen soitti taas. Hän kertoi, että Kulttuurirahastossa on eläköitymisestä johtuen omaisuudenhoitopuolella avautumassa työpaikka, jonka hakuaika umpeutuu seuraavana päivänä. Mietin vuorokauden. Mitään kannustinta pankista lähtemiselle ei ollut, mutta päädyin hakemaan uutta paikkaa. Sillä tiellä olen nyt 30 vuotta myöhemmin, edelleen Suomen Kulttuurirahaston palveluksessa.

Säätiöissä tiedät tekeväsi hyvää

Säätiömaailma on eräänlainen kultainen häkki, kun sinne kerran ajautuu. On vaikea löytää toista yhteisöä, jossa henkilökohtaiset arvot ja työn sisällöt saa kohtaamaan niin täydellisesti kuin säätiöympäristössä. Säätiöissä tiedät tekeväsi hyvää – ja kääntäen kaikki mitä teet työssäsi, on hyväntekemistä.

Omana säätiöaikanani maailma on ehtinyt muuttua moneen kertaan: työn sisällöt ovat muuttuneet, sijoittamisen haasteet ja tavat toimia ovat muuttuneet, ja ennen kaikkea Suomi on muuttunut, avautunut ja tullut selvemmin globaaliksi. Muutosta täytyykin tapahtua.

Säätiö on aina myös näköalapaikka. Työssä saa tavata todella mielenkiintoisia ihmisiä yhteiskunnan kaikilta sektoreilta. Juuri Kulttuurirahastossa saa lisäksi maakuntarahastojen kautta oppia ymmärtämään muuta Suomea. Siinä paljasjalkainen stadin kundi on oppinut, että kaikki viisaus ei asu pääkaupunkiseudulla.

Vaikeutena mittaaminen

Säätiössä emme tavoittele taloudellista maksimitulosta pörssiyritysten tapaan vaan yleistä hyvää. Se luo säätiöorganisaatioon ja sen parissa työskenteleviin ihmisiin toisenlaisen tunnelman ja paradoksaalisesti myös omat haasteensa.

Säätiön tuloksen tai vaikuttavuuden mittaaminen on äärimmäisen vaikeaa. Apurahasäätiöt, varsinkin laaja-alaiset yleissäätiöt, ovat hyvin aineettomien asioiden kanssa tekemisissä. Vaikuttavuuden mittaamisesta puhutaan ja sitä tehdään sinnikkäästi myös säätiöissä. Mutta miten arvioida onnistumista vaikkapa vuositasolla, kun tulosta ei yritysten tapaan mitata tuloslaskelman viimeisen rivin tai osakekohtaisen tuloksen kautta?!

Tuloksellisuuden mittaamisen vaikeus voi vaikuttaa siten, että joidenkin on vaikeata kiinnittyä säätiöön kuten yhtiöön, jonka tavoite on selkeämmin määriteltävissä – säätiössä missio on aina niin ylevä ja tuntuu tavoittamattomalta ainakin lyhyellä tarkasteluperiodilla. Säätiöissä saattaa olla myös vaikeata konkretisoida työntekijöille, mihin kunkin oma arkinen tekeminen laajemmin liittyy, kun ei ole yritystalouden selkeitä tulosmittareita ja raportointia.

Säätiöiden pitäisi kutsua eri tavoin ajattelevat yhteen

Vaikeinta omassa säätiötyössäni on säätiön varallisuuden hoitaminen tämän hetken epävakaassa maailmassa. Tuotto-odotusten heikentyessä yksi mahdollinen seuraus on, ettei säätiöiden varoja ehkä voida jakaa tulevaisuudessa yhtä paljon kuin tähän asti. Alaspäin skaalaaminen on aina vaikeata. Tämän selittäminen säätiöiden hallituksille ja muille sidosryhmille voi olla haastavaa. Rahojen jakaminen on niin paljon helpompaa kuin niiden ansaitseminen.

Kuitenkin säätiöiden varoille olisi enemmän käyttöä kuin koskaan. Säätiöiden pitäisi olla niitä, jotka kutsuvat eri tavoin ajattelevat ihmiset saman pöydän ääreen. Yleishyödyllisille säätiöille ominainen sillanrakentajan rooli voisi olla monessa tilanteessa ratkaiseva. Se ei ole kylläkään helppoa, kun kaikilla on niin voimakkaita mielipiteitä pirstaloituvassa maailmassa.

Mentaalisesti tuntuukin haastavimmalta elää tässä jyrkentyvien vaatimusten ympäristössä, jossa kaikilla on omat tiukat näkemykset siitä, mikä on tärkeätä ja oikeaa. Kun äärimmäisyydet ja pirstaloituminen lisääntyvät, suvaitsevaisuus katoaa; kaikesta tulee ääri-. Kuuntelemisen taito häviää, mikä näkyy säätiöissäkin monin tavoin. Tunteet ja faktat menevät helposti sekaisin.

Suosituksena herkät korvat, tekevät kädet ja peiliin katsominen

Säätiöissä on tärkeätä kuunnella vielä nykyistä herkemmällä korvalla kentän tarpeita eikä yrittää kertoa muille, miten asiat ovat tai että näin on aina ennenkin tehty. Säätiöiden pitää osata uudistua muuttuvan maailman mukana, koska muuttuvan maailman tarpeisiinhan yritämme vastata.

Säätiöiden välistä yhteistyötä tarvitsemme yhä enemmän, koska haasteetkin kasvavat koko ajan. Yhteistyön esteenä on usein pinttyneet ajattelutavat; asioita lähestytään peruutuspeiliin tuijottamalla eikä yritetä löytää ratkaisuja säädekirjan tarkoitusta tulkitsemalla tai mukauttamalla sitä nykymaailman tarpeisiin. Vaikka onhan toki ymmärrettävää, että vanhan toistaminen on helpointa, jos säätiön henkilöresurssit ovat pienet ja säätiötä hoidetaan vaikkapa oman toimen ohella.

Kaikissa säätiöissä pitäisi myös tehdä säännöllisesti itsearviointia ja miettiä mekanismit, joilla hallinto pysyy elinvoimaisena ja tarkoituksen toteuttamiseen taataan riittävä asiantuntemus. Elinikäiset hallituksen jäsenyydet eivät toimi. Vaihtuvuutta tarvitaan, koska maailma muuttuu, yhteiskunta muuttuu, taide ja tiede kehittyvät eikä vanhaan saisi jymähtää!

Ralf Sunell on ollut Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan hallituksen jäsen 2003–2007 ja 2011–2019 sekä hallitusta edeltävän työvaliokunnan jäsen 1997–2003.

_{Kuva: Suomen Kulttuurirahasto}