Säätiöitä tutkivia yksiköitä on Euroopassa useita, mutta silti säätiöistä kaivataan jatkuvasti lisää tietoa. Moniulotteinen säätiötutkimus olisi todella hyödyllistä säätiöiden oman työn kehittämiseksi.

Vaikka säätiöt korostavat mielellään erikoislaatuaan, niille on silti tärkeää koota tietoa säätiörahoituksen kokonaisuudesta ja käyttää tietoa oman toiminnan kehittämiseen. Osallistuin Euroopan säätiökeskuksen (European Foundation Centre, EFC) kokouksessa Amsterdamissa kahteen sessioon, joissa katsottiin asiaa hiukan eri näkökulmista, 26. ja 27.5.2016. Toisen nimi oli ”Sillan rakentaminen yliopistojen ja säätiöiden välille organisaatioiden oppimisen lisäämiseksi” (”Building a bridge between academia and foundations to enhance organisational learning”). Lisa Jordan Porticus-säätiöstä aloitti session sanomalla, että säätiöitä tutkivia yksiköitä on Euroopassa useita, mutta harva niistä tukee sitä, miten säätiöt voisivat kehittää toimintaansa. Esimerkillisinä tutkimuskeskuksina Jordan mainitsi vain session järjestäjän, Erasmus Centre for Strategic Philanthropyn (ECSP) Rotterdamissa sekä Oxfordin vastaavan v. 2015 käynnistyneen yksikön Oxford Centre for the Study of Philanthropy, jonka toiminta on vielä hiukan mysteeri, nyt kun sen ensimmäinen johtajakin, Charles Keidan, on siirtynyt The Alliance –lehden päätoimittajaksi.

Jordanin lausunto provosoi kovasti keskustelijoita omassa ryhmässäni, sillä siihen kuului myös henkilö Maecenata-instituutista, jonka tärkeä rahoittaja on juuri Porticus. Ryhmäkeskustelussa näkyi, että säätiötutkimus voidaan ymmärtää hyvin monella tavalla. Joidenkin säätiötutkijoiden aikaa kuluu perustietojen kokoamiseen säätiöistä, sillä kaikissa maissa ei ole edes PRH:n kaltaista keskeistä taloudellista dataa kokoavaa organisaatiota. Tällaiseksi omaa tilannettaan kuvaili Liègen yliopistossa filantropian ja sosiaalisen sijoittamisen apulaisprofessorina toimiva Virginie Xhauflair. Toisissa maissa tätä dataa keräävät julkisorganisaatiot tai säätiöyhdistykset. Tästä toiminnasta skaala ulottuu siihen, että säätiötutkimusta tekevien yksiköiden oletetaan tietävän, ketkä ovat parhaat asiantuntijat esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, maailman pakolaistilanteesta tai muista ihmiskunnan suurista haasteista. Ei siis osata erottaa, halutaanko säätiötutkijoilta vastauksia vain siihen, miten säätiöt voisivat tehdä viisaampia päätöksiä, vai myös niihin kysymyksiin, joihin vastaamista säätiöt rahoittavat.

Toinen sessio, johon osallistuin, käsitteli ”rahoitusekologiaa” eli sen kartoittamista, mitä on jo rahoitettu jollakin alalla. (”Mapping your place in the “funding ecology” – a first step towards creating change?”) Florence Miller Iso-Britannian ympäristörahoittajien verkostosta esitteli raporttia Where the Green Grants Went. Sen uusin painos on vuodelta 2012, ja seuraava on tekeillä. Raportissa selvitetään, kuinka paljon erilaiset ympäristönsuojelun alat ovat saaneet yksityistä ja julkista rahoitusta Iso-Britanniassa. Kyse on siis ympäristönsuojelusta, ei ympäristötutkimuksesta. Raportti on havainnollisesti osoittanut, kuinka toiset alueet kärsivät rahoituksen puutteesta, kun rahoittajat ovat kiinnittäneet huomionsa vain houkutteleviin ympäristönsuojelun kohteisiin.

Omalla alallani, tiederahoituksessa, voi kysyä millaisia vaikutuksia olisi vastaavanlaisella kartoituksella. Suomessa on käynnissä eräiden suurten säätiöiden rahoittama Allan Tiitan johtama tutkimushanke, jossa selvitetään säätiöiden ja rahastojen tutkimusrahoitusta vuodesta 1917 ensi vuoteen. Kun tutkimus julkaistaan 2018, tiedämme kuka on rahoittanut mitäkin tieteenaloja ja tutkimusryhmiä eri aikoina, ainakin siinä määrin kuin säätiöiltä on saatu tutkimukseen aineistoa. Tiederahoituksessa ei tietenkään voi ajatella, että kun selviää, mitä aloja on rahoitettu ja mitä ei, vähän rahoitettuja tieteenaloja alettaisiin rahoittaa enemmän. Kenttä ei toimi sillä tavalla. Mutta voi käydä niin, että jos jonkun tieteenalan havaitaan saaneen hyvin vähän rahoitusta, se vaikuttaa heikentävästi myös sen alan tuleviin rahoitusmahdollisuuksiin ”huippuyksiköitä” suosivana aikana.

Lisäksi on kiinnostava nähdä, käykö Tiitan johtamassa tutkimuksessa ilmi, mitä yhteiskunnallisia tai muita teemoja säätiöiden rahoittamassa tutkimuksessa on käsitelty. Moniulotteinen tarkastelu, jossa voisi yhdistää tieteenaloja, teemoja ja eri yliopistoja, olisi todella hyödyllistä säätiöiden tulevan työn kannalta. Näin akateeminen säätiötutkimus voisi johdattaa säätiöissä vaikuttavia henkilöitä kartoittamattomille alueille.

Kirjoittaja on Koneen Säätiön tiedeasiamies ja Neuvottelukunnan tutkimustoimikunnan puheenjohtaja. Tekstin aikaisempi versio ilmestyi englanniksi 28.5. The Alliance -lehden blogissa.