Kotimaisen yhteistyön lisäksi kansainvälinen kanssakäyminen ja yhteishankkeet ovat tärkeitä säätiöille. Maan rajojen ulkopuolelle katsominen avaa uusia näkökulmia ja edistää hyvien suomalaisten käytäntöjen levittämistä muualle. Pohjoismaiset säätiöt ovat ryhtyneet järjestämään vuosittaisia verkostoitumistapaamisia, ja lokakuun lopussa Kööpenhaminaan kokoontui yli 150 säätiöiden edustajaa Norjasta, Ruotsista, Suomesta ja Tanskasta.

Yleisestä kansainvälistymisestä huolimatta Pohjoismaat muodostavat suomalaisille säätiöille merkityksellisen viiteryhmän. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot tarjoavat säätiöille ainutlaatuiset toimintaedellytykset verrattuna muuhun maailmaan ja jopa muuhun Eurooppaan. Kun sosiaaliturva on perustunut valtiollisiin rakenteisiin ja verovaroihin, säätiöille on jäänyt tilaa ja mahdollisuuksia keskittyä sivistyksen rakentamiseen sekä tieteen, taiteen ja kulttuurin tukemiseen.

Maailmanlaajuiset kriisit ja muuttoliikkeet sekä valtioiden sisäiset muutokset ravistelevat parhaillaan hyvinvointivaltion käsitettä ja perustuksia. Julkisen vallan tontille perinteisesti kuuluneiden tehtävien hoitamiseen aletaan kaivata entistä enemmän yksityistä rahaa. Pohjoismaisten säätiöiden kokoontumisessa osallistuja pohtivat, miten yhteiskuntien muutokset vaikuttavat säätiöiden toimintaan ja niihin kohdistuviin odotuksiin. Lisäksi kysyttiin, miten säätiöiden tulisi varautua globaalien ongelmien kohtaamiseen.

Taloustieteen professori Torben M. Andersen Aarhusin yliopistosta eritteli puheessaan hyvinvointivaltioiden nykytilannetta. Pohjoismaat erottuvat edelleen OECD-maiden joukosta keskimääräistä hiukan korkeammalla tulotasollaan ja muita maita tasaisemmalla tulonjaollaan. Työttömäksi jäätyään pohjoismaalaiset uudelleentyöllistyvät eurooppalaisittain hyvin. Vähän koulutetut nuoret muodostavat kuitenkin riskiryhmän, joka on jäämässä sekä työelämän että jatkokoulutuksen ulkopuolelle. Suomessa yhteiskuntaan kiinnittymättömien nuorten ryhmä on selvästi muita Pohjoismaita suurempi. Kantaväestön ja maahanmuuttajien työttömyys yhdessä väestön ikääntymisen kanssa koettelevat kaikkien tarkasteltujen Pohjoismaiden huoltosuhdetta. Andersenin mukaan hyvinvointivaltiomalli on mahdollista säilyttää, mutta tämä edellyttää korkean työllisyysasteen ylläpitoa integroimalla nuoret ja maahanmuuttajat nykyistä paremmin työelämään ja pitämällä ikääntyvät ihmiset mahdollisimman pitkään töissä panostamalla työhyvinvointiin sekä luomalla erilaisia osa-aikaisia työskentelymalleja.

Monissa puheenvuoroissa korostettiin, että säätiöiden kannattaa itse aktiivisesti pohtia, miten nykyisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin ja säätiöihin kohdistuviin monimuotoisiin odotuksiin on parasta vastata. Osoittamalla mukautumiskykynsä ja ymmärryksensä yhteiskunnallisesta vastuustaan säätiöt parhaiten puolustavat paikkaansa sivistyksen ja tieteen tukijoina ja jopa kansainvälisen mittakaavan hyväntekijöinä. Säätiöt voisivat esimerkiksi ottaa tarkasteluun Yhdistyneiden kansakuntien Kestävän kehityksen tavoiteohjelmassa eli Agenda 2030:ssa määritellyt yleismaailmalliset tavoitteet ja laatia toimintasuunnitelman omiin sääntöihinsä ja toimintakenttäänsä sopivien tavoitteiden tukemiseksi. Toimenpiteisiin voi lukeutua perinteisen hankerahoittamisen ja hyväntekeväisyyden lisäksi investoiminen sellaisiin yrityksiin, joiden toiminta edistää kestävän kehityksen päämääriä joko paikallisesti tai globaalisti.

Kestävien ratkaisujen tunnistamisen ja edistämisen mahdollistamiseksi kokousosallistujat peräänkuuluttivat entistä tiiviimpää säätiöyhteistyötä. Yhteishankkeita täytyy kehittää niin säätiöiden kesken kuin säätiöiden ja muiden yhteiskunnallisten tahojen välille. Tässä yhteydessä suomalaisten säätiöiden keskinäinen yhteistoiminta ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus erottuvat edukseen. Ruotsissa ja Norjassa on yhteistyötä ja tiedonvaihtoa palvelevat säätiöyhdistykset, mutta kummankin työvoima rajoittuu yhteen osa-aikaiseen henkilöön. Tanskalaiset säätiöt ovat parhaillaan perustamassa yhteistä tietokeskusta, mutta ainakaan toistaiseksi ne eivät ole järjestäytymässä yhdistykseksi. Vilpitön valmius yhteistyöhön ja yhteisten hankkeiden toteuttamiseen on valttikortti, joka edistää apurahasäätiöiden vaikuttavuutta ja näkyvyyttä Suomessa. Olemassa olevan yhteistyöperinteen pohjalta on hyvät mahdollisuudet lähteä suunnittelemaan vaikkapa yhteispohjoismaisia hankkeita.

Kuva: Päivi Tikka