Hyvää lukemista joulupukin konttiin: Hiltusen uusi johtajuuskirja pureutuu säätiöihinkin.

Menestyksekkäänä yritysjohtajana ja hallitusammattilaisena tunnettu Arto Hiltunen on julkaissut tuoreen kirjan Johtamisesta (Talentum 2015). Tuoreus on osuva sana: sen lisäksi että Hiltusella on varhaisempaakin tuotantoa, juuri ilmestynyt teos on raikas ja monin tavoin uutta henkivä. Todellista edelläkävijyyttä ilmentää se, että yksi kirjan 17 luvusta kertoo säätiöistä, niiden merkityksestä ja johtamisesta – kolmannelle sektorille eivät muut suomalaisjohtajat ole opuksiaan ulottaneet.

Yleisesti johtamiseen liittyvät aiheet kuten asiakaslähtöisyys, hallituksen ja toimitusjohtajan roolitus, hyvän tuloksen ja tyytyväisten alaisten välinen suhde, strategia-analyysi, muutosjohtaminen, organisaatiosynergia, riskienhallinta sekä palkitseminen ja motivointi muodostavat teoksen alkuosan. Tätä johtamisoppaiden kaurapuuroa lukija makustelee tavallista tyytyväisempänä, koska tekstin konkreettiset esimerkit ja selkeät mielipiteet antavat uusia näkökulmia perinteisiin aiheisiin. Normimeiningin ulkopuolelle kurottavatkin jo luvut puheen pitämisestä, edunvalvontaorganisaation johtamisesta, demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen tulevaisuudesta ja johtajan aitouden säilyttämisestä.

Sokerina pohjalla on luku ”Säätiöt – suomalaisen sivistyksen ankkurit”. Itse monissa säätiöissä luottamustehtävissä toimiva Hiltunen kuvailee viidessätoista sivussa säätiölaitosta ja sen merkitystä, kehittää säätiöiden johtamis- ja strategiatyötä, vinkkaa säätiön hyvästä varainhoidosta ja nousee barrikadeille säätiöiden paremman statuksen puolesta. Monipuolisesti ja asiantuntevasti erilaisia säätiötoiminnan solmukohtia arvioiva Hiltunen esittää näkemyksensä omaan kokemukseensa perustuen.

Kahdessa kohdassa lähestymistapa vetää mutkat turhan suoriksi. Toisin kuin teos väittää, sijoitustoiminnan tuntemus ja talousosaaminen eivät ole välttämättä säätiön asiamiehen tärkeimpiä ominaisuuksia. Tietenkin talousosaaminen on tarpeellista, mutta sen varmistamiseksi säätiön organisaatiossa voi olla muunkinlaisia rakenteita kuin talousvelho asiamiehenä. Monipuolisuus on rikkautta myös säätiöiden johtajissa, eikä yhtä tärkeintä osaamisaluetta voi nimetä.

Hieman vanhakantainen ja turhan yksinkertaistava näkemys on myös säätiön hallituksen täydentäminen ihmisillä, ”jotka ovat nähneet riittävän paljon elämää, saavuttaneet riittävän taloudellisen riippumattomuuden ja joilla on ’vahva vastuuntunto selkärangassa’.” Vastuuntuntoisuus on toki itsestäänselvyys, mutta kaksi ensimmäistä määritelmää ohjaavat tarpeettoman homogeenisen hallituksen muodostamiseen. Kehittyneimmissä kolmannen sektorin yhteiskunnissa on jo pitkään tunnustettu, että parhaat hallitukset muodostuvat mahdollisimman erilaisista, eri ikäisistä, eri koulutustaustaisista ja eri sukupuolta olevista jäsenistä. Heterogeenisyys voi tehdä hallituksen kokouksista hieman epämukavampia, mutta epämukavuus ei ole kenellekään vaarallista, ja se synnyttää mukavuutta tehokkaammin menestystä ja vaikuttavuutta.

Hiltusen tärkein oppi hyvään johtajuuteen on eläytyä toisen näkökulmaan. Arto Hiltusen uutuuskirjaa voikin luonnehtia myös arvokkaaksi: rauhallinen ja teeskentelemätön tyyli yhdistyy miellyttävään arvokeskeisyyteen. Viimeksi mainitun omakohtaisuutta korostaa, että kirjailija on ohjannut kirjoituspalkkionsa hyväntekeväisyyteen nuoriso- ja kulttuurityön hyväksi. Asia on mainitsemisen arvoinen, koska kuten teoksessa todetaan, Suomessa kiinnitetään aivan liian vähän huomiota yksityisihmisten hyvän tekemiseen ja siihen kannustamiseen.

Hiltunen kritisoi median yksisilmäisyyttä säätiöuutisoinnissa ja peräänkuuluttaa useampaan otteeseen käytännön tekoja säätiömyönteisyyden lisäämiseen. ”Isotkin apurahalahjoitukset sivuutetaan mediassa itsestäänselvyytenä. Säätiön perustamisesta pitää tehdä houkutteleva vaihtoehto varallisuuden tai sen osan käyttämiselle yhteiseksi hyväksi. Tämä vaatisi ainakin myönteistä julkisuutta; omaisuuttaan säätiöivä ihminen olisi ihan aiheellista nähdä kaikkien arvostamana ’kunniakansalaisena’.”

Johtamisoppaita tulee ja menee, mutta vain harvassa niistä on Hiltusen Johtamisesta-teoksen kaltaista sivistynyttä syvällisyyttä ja suomalaisen yhteiskunnan tarkkanäköistä arviointia. Eikä siitä säätiömyönteisyydestäkään ole haittaa… Kirja olisi kiinnostavaa luettavaa ilman säätiölukuakin, mutta sen myötä teosta voi lämpimästi suositella jokaiselle säätiöläiselle lisättäväksi joulupukin toivomuslistalle.