Tutkimusrahoituksen kehittäminen kiinnostaa nyt monia tahoja – tutkijoiden, tieteen ja yhteiskunnan onneksi. Rakentava keskustelu, uutta synnyttävä yhteistyö ja lupaavat kokeilut kannustavat niin rahoittajia kuin rahoituksen kohteita.

Säätiöläisten keskustelu julkisten tiederahoittajien kanssa on hyvässä vaiheessa. Opetusministeriökin on ollut aktiivinen kutsuessaan koolle rahoittajia ja rahoituksen kohteita osallistumaan suomalaisen korkeakoulujärjestelmän visiotyöhön. Toimin itse Neuvottelukunnan tutkimustoimikunnan puheenjohtaja, ja osallistuin toimitusjohtaja Liisa Suvikummun kanssa helmikuiseen työpajaan OKM:ssä, jossa käsiteltiin nykyrahoituksen tasoa, suuntaa ja läpimenoprosentteja sekä rahoittajien yhteistyön parantamista.

Minua ilahdutti, että tiederahoituksen diversiteetti hyväksytään muuallakin kuin säätiöissä. Säätiöille on vierasta, että kaikki tutkimusraha pitäisi voida hakea samalta luukulta yhdellä hakemuksella, kuten joskus julkisessa keskustelussa esitetään. Näin ei ajatella tärkeimmässä tutkimusta rahoittavassa ministeriössä. Ennakkoon meille asetettiin myös kysymys, onko yhteisrahoitteisuus mahdollista. Ja onhan se, ollut jo vuosia. Viimeisimpänä avauksena Suomen Akatemia ja eräät lääketiedettä tukevat yksityiset säätiöt ovat aloittamassa yhteistyötä Tiellä terveyteen- eli TERVA-hankkeessa.

Onko hyviä tutkimusrahoituksen hakemuksia liikaa vai liian vähän?

Työpajalaisilla oli tästä erilaisia käsityksiä. Itse sanoisin, että hyviä hakemuksia, ainakin Koneen Säätiölle tulevia, on sekä liikaa että liian vähän. Hakemuksia tutkimustyöhön, joka vie korkealla laadulla yksittäistä tieteenalaa eteenpäin, on yhdelle säätiölle liikaa. Kaikkea aluskasvillisuutta ei ole mahdollista rahoittaa; toki se, että rahoittajia on monta, helpottaa tilannetta. Eikä kaikilla meillä ole sama käsitys siitä, mikä on parasta tutkimusta – tavoitellaanko aarniometsää vai puupeltoa.

Mitä sitten on liian vähän?

Ehkä sellaisia hakemuksia on liian vähän, jotka yhdistävät uusilla tavoilla tekijöitä tai paradigmoja. Tuntuu, että uudenlaisiin hakemuksiin tarvitaan törmäyksiä, joissa ihmiset tapaavat yllättäviä tyyppejä ja alkavat vieläpä tehdä yhteistyötä. Mutta tämä on kuin tiedeviestintä: kaikki ei sovi kaikille, eikä kaikkien tarvitse tehdä samalla tavalla. Juuri nyt monia huolestuttaa, ettei kukaan pian rahoittaisi ”tavallista” tiedettä eteenpäin vievää tutkimusta. Sehän ei pidä paikkaansa, eikä säätiöiden ainakaan kannata antaa sellaista vaikutelmaa.

Toinen asia, jota moni haluaisi edistää, on tutkimusideoiden parempi julkistaminen jo hakuvaiheessa, ennen kuin on mitään tietoa rahoituksesta. Tutkijat oppisivat jo varhaisemmassa vaiheessa välittämään jaettavissa olevaa tietoa tutkimusideoistaan. Jos pelottaa, että joku varastaa idean, sitä ei julkisteta. Odotettavissa on varmasti verkossa toimivia välineitä ja alustoja, jotka helpottavat tätä. Ihmisten saattaminen kasvokkain on tässäkin tarpeellista.

Väitöspoolia virittämään?!

Tutkimusrahoituksen kehittäminen kiinnostaa nyt monia tahoja – tutkijoiden, tieteen ja yhteiskunnan onneksi. Rakentava keskustelu, uutta synnyttävä yhteistyö ja lupaavat kokeilut kannustavat niin rahoittajia kuin rahoituksen kohteita.

Säätiöläisten keskustelu julkisten tiederahoittajien kanssa on hyvässä vaiheessa. Opetusministeriökin on ollut aktiivinen kutsuessaan koolle rahoittajia ja rahoituksen kohteita osallistumaan suomalaisen korkeakoulujärjestelmän visiotyöhön. Toimin itse Neuvottelukunnan tutkimustoimikunnan puheenjohtaja, ja osallistuin toimitusjohtaja Liisa Suvikummun kanssa helmikuiseen työpajaan OKM:ssä, jossa käsiteltiin nykyrahoituksen tasoa, suuntaa ja läpimenoprosentteja sekä rahoittajien yhteistyön parantamista.

Minua ilahdutti, että tiederahoituksen diversiteetti hyväksytään muuallakin kuin säätiöissä. Säätiöille on vierasta, että kaikki tutkimusraha pitäisi voida hakea samalta luukulta yhdellä hakemuksella, kuten joskus julkisessa keskustelussa esitetään. Näin ei ajatella tärkeimmässä tutkimusta rahoittavassa ministeriössä. Ennakkoon meille asetettiin myös kysymys, onko yhteisrahoitteisuus mahdollista. Ja onhan se, ollut jo vuosia. Viimeisimpänä avauksena Suomen Akatemia ja eräät lääketiedettä tukevat yksityiset säätiöt ovat aloittamassa yhteistyötä Tiellä terveyteen- eli TERVA-hankkeessa.

Onko hyviä tutkimusrahoituksen hakemuksia liikaa vai liian vähän?

Työpajalaisilla oli tästä erilaisia käsityksiä. Itse sanoisin, että hyviä hakemuksia, ainakin Koneen Säätiölle tulevia, on sekä liikaa että liian vähän. Hakemuksia tutkimustyöhön, joka vie korkealla laadulla yksittäistä tieteenalaa eteenpäin, on yhdelle säätiölle liikaa. Kaikkea aluskasvillisuutta ei ole mahdollista rahoittaa; toki se, että rahoittajia on monta, helpottaa tilannetta. Eikä kaikilla meillä ole sama käsitys siitä, mikä on parasta tutkimusta – tavoitellaanko aarniometsää vai puupeltoa.

Mitä sitten on liian vähän?

Ehkä sellaisia hakemuksia on liian vähän, jotka yhdistävät uusilla tavoilla tekijöitä tai paradigmoja. Tuntuu, että uudenlaisiin hakemuksiin tarvitaan törmäyksiä, joissa ihmiset tapaavat yllättäviä tyyppejä ja alkavat vieläpä tehdä yhteistyötä. Mutta tämä on kuin tiedeviestintä: kaikki ei sovi kaikille, eikä kaikkien tarvitse tehdä samalla tavalla. Juuri nyt monia huolestuttaa, ettei kukaan pian rahoittaisi ”tavallista” tiedettä eteenpäin vievää tutkimusta. Sehän ei pidä paikkaansa, eikä säätiöiden ainakaan kannata antaa sellaista vaikutelmaa.

Toinen asia, jota moni haluaisi edistää, on tutkimusideoiden parempi julkistaminen jo hakuvaiheessa, ennen kuin on mitään tietoa rahoituksesta. Tutkijat oppisivat jo varhaisemmassa vaiheessa välittämään jaettavissa olevaa tietoa tutkimusideoistaan. Jos pelottaa, että joku varastaa idean, sitä ei julkisteta. Odotettavissa on varmasti verkossa toimivia välineitä ja alustoja, jotka helpottavat tätä. Ihmisten saattaminen kasvokkain on tässäkin tarpeellista.

Väitöspoolia virittämään?!

Aikaisemmin samalla viikolla ministeriö oli järjestänyt toisen tutkimusrahoitusta käsittelevän työpajan, johon osallistui tutkimusorganisaatioiden väkeä. Sieltä terveisinä saimme pohdittavaksi rahoittajille suunnattuja ratkaisuehdotuksia, joista mielekkäältä vaikutti esimerkiksi väitöskirjan viimeistelyn poolirahoitus. Meille neuvottelukuntalaisille tuttu ajatus tuntui mieleiseltä ja jatkokehittelyn arvoiselta. Voisiko väitöskirjarahoitukseen perustaa säätiöpoolin, josta myönnettäisiin sekä lyhyitä viimeistelyrahoituksia että pitkiä, neljän tai kolmen vuoden apurahoja aloittaville väitöskirjantekijöille? Kuka lähtee mukaan?

Aikaisemmin samalla viikolla ministeriö oli järjestänyt toisen tutkimusrahoitusta käsittelevän työpajan, johon osallistui tutkimusorganisaatioiden väkeä. Sieltä terveisinä saimme pohdittavaksi rahoittajille suunnattuja ratkaisuehdotuksia, joista mielekkäältä vaikutti esimerkiksi väitöskirjan viimeistelyn poolirahoitus. Meille neuvottelukuntalaisille tuttu ajatus tuntui mieleiseltä ja jatkokehittelyn arvoiselta. Voisiko väitöskirjarahoitukseen perustaa säätiöpoolin, josta myönnettäisiin sekä lyhyitä viimeistelyrahoituksia että pitkiä, neljän tai kolmen vuoden apurahoja aloittaville väitöskirjantekijöille? Kuka lähtee mukaan?