Tutkimusta tukevat säätiöt ja rahastot ottavat jatkuvasti kantaa suuriin tiedepoliittisiin linjauksiin, vaikkei se ehkä siltä aina tunnukaan säätiöiden jokapäiväisessä tekemisessä. Eri säätiöillä ei ole yhtä politiikkaa tai keskusjohtoa, mutta suuria linjoja on säätiötekemisessäkin. 

Apurahasäätiöt ottavat kantaa tutkimuksen suuntauksiin ja yhteiskunnan trendeihin kahdella tavalla. Ne saavat rahoitushakemuksina tutkimussuunnitelmia, jotka ovat reaktioita ajankohtaisiin ja yhteiskunnallisesti merkittäviin ilmiöihin. Lisäksi säätiöt seuraavat jatkuvasti ympäröivää maailmaa ja arvioivat itse, mikä parhaillaan edellyttäisi tarkempaa ymmärrystä. Tutkija tutkii, tutkimusrahoittaja rahoittaa.

Molemmissa tapauksissa tuetuksi valikoituneet hankkeet ohjaavat pieneltä osaltaan tiedettä ja maailmaa. Molemmat reagointitavat vaativat säätiöiden omilta asiantuntijoilta vahvaa osaamista ja myös rohkeutta tehdä valintoja. Kun rahaa ei riitä kaikkeen, on uskallettava päättää, mikä on tärkeintä juuri nyt.

Näköalapaikka aikamme ilmiöihin sisältää riskiä ja vastuuta

Rahoituksen hakijalla on suuri houkutus kuvitella, että arvioinnissa käytetään eksaktia mittaristoa, joka asettaa eri hakijat ja hakemukset tarkasti pisteytettyyn arvojärjestykseen. Tällöin hakija voisi saada tietää, miten lähellä oli onnistumista ja mitkä asiat voisi viilata kuntoon seuraavaa kertaa varten. Olisipa kätevää ja järkevää, resurssiviisastakin!

Totuus on karumpi. Säätiöt kuten kaikki rahoittajat saavat aina enemmän erinomaisia hakemuksia kuin mitä ne voivat tukea käytettävissään olevilla varoilla. Parhaiden hakijoiden välillä ei ole mitään lopullista oikeata ja väärää järjestystä. 

Usein viimeisinä punnittavien huippuhakemusten erot ovat häviävän pieniä tai vertailukelvottomia täysin erilaisten lähestymistapojen vuoksi. Lopullisen ratkaisun takana on vain painotuksia, riskinottoa, kokonaiskuvan tarkastelua, valintoja ja pois-valintoja. 

Se erinomainen mutta viimeiseksi pois-valittu hakemus olisi aivan yhtä hyvin voinut tulla rahoitetuksi. Ehkä tukipäätös tuleekin jo seuraavalla kierroksella, jos hakijalla on vielä kestävyyttä jatkaa. Jos hankehumppa ei olekaan yksinomaan kielteistä ja jos hakemuksen tekemiseen käytetty aika ei olekaan puhdasta tuhlausta. Jos deadline onkin tutkijan paras ystävä ja jos hakemuksen viimeistely merkitseekin oman ajattelun kirkastumista. Jos tutkimuksen tekeminen on oma valinta.

Halu oppia virheistä kuuluu tieteeseen

Tieteen tuntomerkki on tiedon kumuloituminen, ja tutkijalle on ominaista halu oppia omista virheistä. Harmi kyllä, vielä vain harva säätiö antaa palautetta hakijalle, joka ei saa myönteistä rahoituspäätöstä. Etenkin tutkijanuran alkutaipaleella olevat kaipaavat eniten palautetta, mentorointia, muutakin tukea kuin euroja.

Säätiöt perustelevat perustelemattomuuttaan resursseilla. Jos hakemukset käsittelevät asiantuntijat joutuisivat antamaan palautteen hakemuksen puutteista, hakemusta kohden käytetty aika moninkertaistuisi; säätiö ei saisi parhaita asiantuntijoita, koska näillä ei olisi aikaa; sen seurauksena pitäisi valita heikompitasoisia arvioitsijoita, jotka eivät ehkä osaisi tunnistaa parhaita hakemuksia; asiantuntijoille pitäisi maksaa oikeudenmukaiset palkkiot käytetystä ajasta, mikä vähentäisi suoraan tutkijoille kohdennettavaa rahoitusta; ja loppujen lopuksi säätiön uskottavuus ja vaikuttavuus vaarantuisivat.

Kyse ei ole haluttomuudesta muutokseen, vaan säätiöt ymmärtävät hakijoiden tuskan ja miettivät ratkaisuja kovasti. Erilaiset ehdotukset määrämuotoisista palautevirkkeistä, parhaiden hakemusten joukkoon pääsemisen kertomisesta ja muista vaihtoehdoista palautteen antamiseen keskusteluttavat säätiöiden asiantuntijoita jatkuvasti. Kehitystä on odotettavissa tässäkin. 

Jotkut säätiöt jo antavatkin palautetta, mutta lähemmäs 10.000 hakemusta vuodessa saavat säätiöt eivät vielä ole löytäneet lopullista ratkaisua kaikille oikeudenmukaisen palautteen antamiseen. Vertaisarvioinnin raskauden omakohtaisesti tuntevat ovatkin yleensä ne ymmärtäväisimmät nykyjärjestelmälle.

Raha ei haise mutta sen muodolla on väliä

Tutkija miettii aina, miten parhaiten toteuttaa tutkimustaan, mistä löytää tukea tutkimuksen tekemiseen ja rahaa elämiseen. Säätiöt miettivät, miten saada omalle eurolle parasta vaikuttavuutta. Sekä rahoittajaa että tutkijaa kiinnostaa, miten raha käytetään ja paljonko sitä pitäisi investoida, jotta suunnitellut tulokset todella saavutetaan. 

Rahoitusinstrumentilla, siis tutkimusrahoituksen muodolla on merkitystä. Säätiöt yrittävät löytää rahoitustapoja, jotka tukisivat tutkijoita parhaiten eri tilanteissa. Erilaisia rahoitusinstrumentteja on lukuisia, vaikka säätiöraha helposti asettuu epämääräisen yleiskäsitteen ’apuraha’ alle. 

Henkilökohtainen apuraha, monikasvoinen hankerahoitus, tutkimusinfrastruktuurin tuki sekä lahjoitusprofessuurit ovat säätiöiden vakioinstrumentteja tutkimuksen tukemiseksi. Moni säätiö rahoittaa sellaistakin, mitä vaikkapa yliopiston tutkijakoulu ei rahoita. Lisäksi on monilukuinen joukko innovatiivisia rahoitusmuotoja, joissa on kumppanuuksia, vastinrahaa, erisuuruisia osuuksia ja muita tehosteita. 

Esimerkiksi Emil Aaltosen säätiöllä on jo vuosia koeteltu erityinen rahoitusmuoto tutkimushankkeille. Useampien satojen tuhansien eurojen kokonaisrahoitus mahdollistaa tutkimusryhmien läpimurrot. Pitkäjänteinen rahoitus synnyttää uutta ajattelua, joka muokkaa tiettyä alaa sekä tekee vapaasta ja monialaisesta tieteestä mahdollista. Tämä on mitattavissakin: väitelleiden määrillä, uusilla verkostoilla, jatkorahoituksella kuten ERC:llä, akatemiaprojekteilla, Matteus-vaikutuksella ylipäätään.

Sillä nimittäin on väliä, mistä raha tulee. Eri rahoittajat edellyttävät eri määrän ja erimuotoista raportointia, yhden rahaa ei voi käyttää palkkoihin, toisen rahaa taas pitää käyttää vain tutkijoihin eikä sillä saa hankkia vaikkapa tutkimusvälineitä. Rahoittajan brändilläkin on nykyään merkitystä. Koneen Säätiön tutkijuus on muodostunut jo käsitteeksi ja Akatemiallakin on ansionsa.

Mitä osuvalla ja taitavalla tutkimusrahoituksella sitten tavoitellaan? Hyvästä elämästähän tässä on lopulta kyse – ensin tutkijoille ja heidän tutkimustulostensa myötä lopulta koko yhteiskunnalle. 

.

Kuva: Simo Hannula: Valtavirrat, 1968. Tussipiirustus paperille 8 x 6,5 cm. Rovaniemen taidemuseo, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma. Valokuva: Arto Liiti